Lapintyttö maailmalla

Missä on se suvaitsevaisuus?

2011-12-03T17:29:00.000-08:00

Tuntemattomat ihmiset tarjoavat minulle baarissa
ilmaisia drinkkejä, koska olen heidän mielestään
niin uhrautuvainen. Minä nimittäin työskentelen
henkilökohtaisena avustajana. Kyllä, palkallisena.
Pienen tai suuremman hiprakan antamalla
rohkeudella umpituntemattomat ihmiset siis tulevat
luokseni, avaavat sydäntään, ylistävät rakkauttani
ihmiskunnan huono-osaisempia kohtaan ja usein
vielä toteavat, että he eivät iki kuuna päivänä pystyisi
samaan kuin minä.

Samaan aikaan vieressäni istuva liikuntarajoitteinen
työnantajani saa päänsilityksiä (tämä ei ole vitsi,
ihmiset toden totta silittävät hänen päätään
muistamatta lainkaan, että ehkä se ei ole soveliasta)
ja paljon kysymyksiä. Niin, ja vielä suurempaa
ylistystä kuin minä. Hän kun on pyörätuolissa
ja uskaltautui silti suureen maailmaan ulos ihmisten
ilmoille. Baariin! He ihmettelevät suureen ääneen,
ja kyselevät vielä lisää, käytkö sinä sellaista
kehitysvammaisten koulua?

Siinä missä minä kohtasin Ghanassa päivittäin
jotain, mitä nimittäisin positiiviseksi rasismiksi,
työnantajani kohtaa vastaavaa, ehkä sitä voisi sanoa
positiiviseksi handikapismiksi.
Häntä ylistetään pienistä jokapäiväisistä teoista,
jotka osoittavat että hän kykenee olemaan ns.
normaali. Käänteisesti nämä ylistyssanat
merkitsevät vain sitä, että puhujan mielessä
"normaalin" ja liikuntarajoitteisen välinen kuilu
on entistä suurempi.

Hän on jotain, mihin voi suhtautua kuin
sirkuseläimeen, koskettaa, silittää ja häseltää
ympärillä. Harvemmin nämä ihmiset tuntuvat
näkevän itseään mitenkään huonokäytöksisenä,
enkä minä sitä uskokaan. He vain viattomasti
olettavat, että se raukka siinä pyörätuolissa
on kiitollinen jokaisesta huomionosoituksesta
jonka hän saa. Onhan ihmisten mielenkiinto
hauskaa hetken, mutta en minäkään Ghanassa
aina jaksanut vastata jokaiseen hey obruni-huutoon,
tai hymyillä ja vilkuttaa jokaiselle pienelle lapselle
joka sitä kaipasi.

Ajatukset suvaitsuvaisuudesta ja erilaisuuden
hyväksymisestä ja ymmärtämisestä ovat olleet
mielessäni viime päivinä. Olen eksynyt lukemaan
Plazan ja Suomi24:n keskusteluja monikulttuurisista
suhteista (kaikki afrikkalaiset ovat turvapaikanhakijoita,
kaikki afrikkalaiset pettävät, kaikki ulkomaalaisten
suomalaiset vaimot ovat lihavia ja rumia ja kaikissa
ulkomaalaisissa on jotain perin pohjin viallista),
ja pohtinut suomalaisuutta identiteettinä.

Kesällä tapasimme tyttöjen kanssa Kyproksella
ison liudan ruotsalaisia kolmikymppisiä miehiä,
joista kukaan ei tainnut olla ns. originelli
ruotsalainen. He olivat ikänsä Ruotsissa asuneita
ja kasvaneita, usein myös syntyneitä iranilais-,
syyrialais-, vietnamilais- ja suomalaistaustaisia
miehiä. Kolmekymppisiä! Suomessa nuo
"toisen polven maahanmuuttajat" ovat vasta
teini-iässä, eikä työmarkkinoilla ole siis vielä
paljoakaan muita kuin sellaisia ihan oikeita
ulkomaalaisia.

Norjan lentokentällä totesimme myös
S:n kanssa, että check in:ssä näkyi
muutamakin tumma kasvo, ja pohdimme milloin
Suomessa työpaikat avautuvat ulkomaalaisille
muillakin aloilla kuin postinjakelussa, siivouksessa
ja kanatehtailla. Onhan kyse toki myös kielitaidosta,
mutta odotan silti innolla noiden meidän teiniemme
kasvamista aikuisiksi. Ehkä SITTEN Suomi muuttuu
suvaitsevaiseksi valtioksi, jossa erilaisuus
ymmärretään vähän nykyistä paremmin?
Pääkaupungin päiväkodeissa ja ala-asteilla
tämä suloinen kulttuurien kirjo näkyy jo
runsaasti: muutaman vuoden takaisessa työpaikassani
päiväkodin 19 lapsen ryhmästä löytyi 10 eri
kansallisuutta. Voimme kai vain toivoa, että nuo
pienet suomalaiset muksut kasvavat eriväristen
päiväkotikavereidensa avulla meitä aiempia
sukupolvia avoimemmiksi ihmisiksi.

Valintojen ahdistus

2011-11-29T00:24:00.000-08:00

Yhtenä iltana S kysyi minulta, mitä tekisin jos minulla olisi

miljoona euroa. Olin vähän aikaa ihan neuvoton, enkä oikein

tiennyt mitä sanoa. En nimittäin kaipaa suurta taloa tai urheiluautoa

tai mitään muutakaan superkallista, ainakaan päivittäin. Aloin

sitten epävarmasti luettelemaan, että no vanhempien

velat pois, itselle asunto jostain, läheisille ystäville sellaista

mitä ne tarvitsee, auto S:lle (heh), ja paljon uusia reppureissailukohteita.

Niin, ja ehkä ison osan rahoista voisi sijoittaa johonkin että se säilyisi,

ja osan lahjoittaa johonkin hyvään kohteeseen.

Ghanalainen lady olisi kuulemma ajatellut aivan toisin, meillä

suomalaisilla kun ei ole huolen häivää rahan suhteen, eikä

meidän tarvitse ajatella perheen elättämistä kuten muiden.

Mieleeni ei siis ensimmäisenä putkahtanut bisnesideat, eli siis

yleensäkin ne tavat jolla saada raha kestämään vielä

pidempään ja kasvamaan yhä suuremmaksi. En osaa kuvitella

paljonko miljoona euroa on, mutta eikö se ole jo ihan hirveän

paljon rahaa? Eikös sen nyt pitäisi aika pitkälle riittää?

Tällaisiin keskusteluihin kulminoituu meidän kaksi erilaista

napaa, kaksi erilaista taustaa ja ajattelutapaa. Ajoittain toinen

meistä muuttaa mielensä ja myöntyy vastakkaiseen ajatukseen,

toisinaan vain olemme napit vastakkain jostain sellaisesta

asiasta, josta ei koskaan edes tulisi puhetta suomalaisen

herrasmiehen kanssa. Eikä siinä mitään, mehän tulemme

peilimaailmoista, joissa toisessa monilla on liikaa ja toisessa

monilla liian vähän, eivätkä kummankaan maailman ihmiset

ole onnellisia, koska MOLEMMAT tahtovat vain LISÄÄ.

Ghanassa useimmat kuulemani haaveet liittyvät aina rahaan.

Olipa se sitten julkisuutta tai meren takainen vaimo tai lottovoitto,

loistokas tulevaisuus sisältää aina käteistä, ja paljon. Suomalaisten

haaveet ovat mielestäni usein hillitympiä, joskaan en muista

kovinkaan monta kertaa keränneeni gallupia ihmisten suurimmista

toiveista. Niin tai näin, haaveet sisältävät kuitenkin usein

asioiden lisääntymisen elementin, ja prosentuaalisesti vain harvan

hartain toive on päästä eroon kaikesta. Vaikka näitäkin sieluja

tosin löytyy.

Siinä missä ghanalaiset mielestäni haaveilevat, suomalaiset

urputtavat. Hekin haluavat lisää, mutta he haluavat lisää opintotukea,

lisää palkkaa, lisää työsuhde-etuja, lisää vaihtoehtoja, lisää bussivuoroja.

Siinä missä ghanalaiset uhoavat, lupailevat ja mahtailevat,

suomalaiset kärttävät, mököttävät ja valittavat. Harvemmin kukaan

on tyytyväinen juuri siihen mitä hänellä on. (jotain yhteistä näillä

kahdella peilimaailmalla siis selvästi on).

Uskonnolla ei ole minun arjessani suurtakaan osaa, mutta annan

respectiä useimpien uskontojen alkuperäisille ajatuksille. Usein ne

peittyvät monen muun asian alle, mutta todella monen uskonnon

ajatusmaailma perustuu ajatukseen, että meidän tulisi olla

kiitollisia siitä mitä meillä on, kohdella muita ihmisiä hyvin ja

kunnioittaa luontoa. Alkuaikojen uskontoheput on tainneet olla

melkoisia idealisteja! Olen käynyt täällä Helsingissä parin vuoden

ajan ghanalaisessa kirkossa aina aika ajoin, suurimmaksi

osaksi sosiaalisista syistä. Monet saarnat menevät minulta yli

hilseen, vaikka aika ajoin jopa ymmärrän ja olen samaa mieltäkin

joidenkin tosielämän seikkojen suhteen.

Viime viikolla menin kuitenkin ensimmäistä kertaa lasten

”Sunday Schooliin”, joka olikin minun tasolleni helpompaa seurattavaa.

Olin iloinen kun huomasin, että lapsille opetetaan juuri

niitä perusasioita (tosin taisi välissä tulla maininta

homoseksuaalisuuden pahuudesta), jotka ovat mielestäni niin

tärkeitä. Ehkä kirkon oppeja pidetäänkin monissa maissa ns.

ohjenuorana, jolla pitää ihmiset kurissa ja nuhteessa.

Peilimaailmojen yksi ero löytyykin siinä, että toisessa ei tällaista

ohjenuoraa ole enää olemassakaan. Kissat ja hiiret loikkivat

kaikki iloisesti pöydillä. Sunnuntaina oli mielenkiintoista

katsella teini-ikäisiä suomalaisia, jotka ovat kuitenkin ghanalaisia

alkuperältään. He taiteilevat jalka kahdessa maailmassa ja

pyrkivät löytämään tasapainon vanhempien vaatimusten ja

ikäryhmän paineen alla. Ei ole helppoa, ei!

Joskus olisi niin paljon yksinkertaisempaa, jos olisi vähemmän

vaihtoehtoja. Tämä on tosin kovin helppo sanoa ääneen tietäen,

ettei minun tarvitse tehdä mitään asialle, mutta uskon

että monet minun peilimaailman ihmisistä (minä mukaan lukien)

koemme jatkuvaa ahdistusta siitä, että vaihtoehtoja on niin monia.

Vaihtoehtojen moninaisuuden takia joudumme jatkuvasti pohtimaan,

onko valitsemamme juttu juuri se oikea, joka vie meidän onneen ja

autuuteen. Harvoin lakkaamme miettimästä, mitä olisi

tapahtunut jos olisimme valinneet toisen vaihtoehdon, olipa

kyse koulusta, karkkipussista tai sulhasesta. ”Entä jos ensi kuussa/

nurkan takana/koulun loputtua”-alkuiset lauseet pyörivät

mielessä jatkuvasti. Voi olla vaikeaa olla tyytyväinen valitsemaansa

asiaan, kun toiset vaihtoehdot pyörivät yhä taka-alalla.

Ja miten tästä ahdistuksesta pääsee eroon? Ei mitään aavistusta!

Minä käyn samanlaisia taisteluja päivittäin ruokakaupassa

(vähärasvaista, kevyttä, yksiprosenttista vai täysrasvaista?)

kuin mielessänikin sellaisista asioista jotka ovat jo tapahtuneet

(olisiko sittenkin pitänyt hakea yliopistoon/lähteä ulkomaille/

muuttaa Turkuun/valita toinen vuokra-asunto)..

Jos jollakulla on resepti mielenrauhaan, ottaisin sen mielelläni!

Koulun kuvataideterapian tunnilla meidän piti maalata paikka,

jossa haluaisimme olla juuri nyt, ja minä väritin paperin tasaisen

siniseksi: mielenrauhan maailma.

Hatusta vedetty

2011-11-17T09:03:00.000-08:00

Vedetty hatusta eräänä marraskuisena iltana ennen nukkumaanmenoa.

Nyt ovat nenämme kohti suuria suunnitelmia, ajatuksemme auvoisessa tulevaisuudessa. Jännitys nipistää mahanpohjaa, ja välillä mietin, että olenko minä jo aikuinen - milloin se tapahtui? Toisaalta olo on seesteinen ja varma. Niin kai sen pitääkin mennä.

Tänään on toinen marraskuinen ilta, jolloin ulkona oli sysipimeää jo ennen viittä. Koti, joka tuntui pari viikkoa sitten vielä ihan oikealta kodilta (huolimatta ahtaudesta, HOASeudesta ja yleisestä epämääräisyydestä), on nyt alkanut tuntua etapilta ennen OIKEAA kotia. Eipä kulu enää päivääkään pohtimatta mihin nurkkaan olohuoneessa laitettaisiin lipasto, minkävärinen olohuoneen matto olisi paras valinta ja pitäisikö ostaa kallis vai halpa mikro.

Harmittelen, ettemme pääse muuttamaan ennen joulua - haluaisin tehdä jouluisen kotoisan tunnelman ja hörppiä omalla sohvalla omassa olohuoneessa glögiä. Minun onnekseni Suomen pimeä talvi jatkuu kuitenkin pitkälle maaliskuuhun (!!!), joten eiköhän nuita kylmiä iltoja ole vielä edessä joulun jälkeenkin.

Meidän pieni hiljainen huoneemme

2011-10-31T08:47:00.000-07:00

Syksyn mittaan meitä on eräällä "musiikkiterapian" kurssilla pyydetty
tuomaan luokan kuultavaksi kappaleita, joita voisi käyttää asiakastyössä.
Omaani en ole vielä vienyt, mutta yhdestä tunnilla jaetusta kappaleesta
ja kyseisen musiikin säveltäjästä on tullut minun johtotähteni, olipa sitten
kyse koulutehtävien taustamusiikin tarpeesta tai ihan vaan rentoutumisesta.

En saa videota ladattua tähän, mutta klikatkaa tästä ja kuunnelkaa :)

Meidän pieni huoneemme on harvoin hiljainen: kahden kulttuurin
törmääminen (tai kenties tässä tapauksessa vain kevyt tönäisy) näkyy
silloin, kun minä en nauti yhtä paljon kuin toinen puolikkaani siitä, että
kolmesta kannettavasta sekä yhdestä suuresta televisiosta raikaa musiikkia
ja äänekkäitä ghanalaisia elokuvia lähes vuorokauden ympäri. Liittyykö
se jotenkin kulttuuriin, että voi kuunnella ärsyyntymättä kahta kappaletta
päällekäin? Vaikea sanoa. Mutta silloin kun huone huokuu hiljaisuutta,
avaan Youtuben ja näpytän yleensä ensimmäisenä Ludovico Einaudi.
Perässä seuraavat Jack Johnson, Nneka ja Scandinavian Music Group.
Mutta älkää käsittäkö minua väärin! Ghanalainen musiikki on ehdottomasti
lempimusiikkilistani kärkipäässä.

Syksy on ollut mielettömän kaunis! kirkkas, ruskainen lokakuu on
tehnyt minut iloiseksi jokaisella uudella päivällä jolloin aamutkaan
eivät vaadi vielä hanskoja eikä nurmikko peity kuuralla. Pysy poissa
paha talvi! Viimeiset vuodet olen pyrkinyt löytämään talvesta niitä
hyviä puolia, mutta ehkä on vain todettava että minä en ole talvi-
ihminen: koko muusta perheestäni poiketen en harrasta mitään
talviurheilulajeja, ja ääreisverenkiertoni laadusta voisi luulla että
olen ketjupolttajien kärkipäässä.
Talvi tulee, ja minulla on lupa negistellä: en voi kestää sitä kun ripset
jäätyy, varpaat jäätyy ja sormet jäätyy. Inhoan peittävää pimeyttä!
Listaan tähän kuitenkin joitain talven hyviä puolia, ihan vain siksi
että siitä tulisi vähän parempi fiilis:

1. villasukat
2. kynttilät
3. glögi
4. kotiin meno jouluksi
5. talven jälkeen tulee aina kevät
6. pumpulilumisade on kyllä aina ihanaa
7. kirkas tähtitaivas
8. ne harvat hetket kun saan ulkona liikkumisen ilosta jotain irti.
Viekää minut tänä talvena pulkkamäkeen, luistelemaan ja hiihtämään, kyllä mie lähden!

Viimeviikkojen aikana olen tutkiskellut itseäni, lähinnä käytöstäni.
Olen ihan käsittämättömän kärsimätön!
Juoksen vaikka minulla ei ole kiire. Ajatukseni lentävät aina edelläni: hetkessä
eläminen on minulle ihan hirvittävän vaikeaa. Nytkin mietin jo jotain aivan
muuta. En malta katsoa elokuvaa yksin, ja kun joku istahtaa seurakseni,
olen jatkuvasti sanomassa jotain.
Bussipysäkillä hyppään mielummin väärään suuntaan kulkevaan bussiin
kuin odotan omaa bussiani seuraavat 10 minuuttia. Siitäkin huolimatta,
että väärän bussin ottamalla joudun kiertämään ja olen perillä paljon
myöhemmin. Tähän taitaa päteä sama sääntö kuin kaupan kassalla,
"Älä koskaan vaihda jonoa." Jos missasit juuri bussin ja seuraava saapuu
15 minuutin kuluttua, on huomattavasti järkevämpää istahtaa noiksi
minuuteiksi odottamaan kuin juosta kadun toiselle puolelle ja ottaa bussi
lähimmälle juna-asemalle. Luultavasti saapuessasi asemalle juna lähtee
nenäsi edestä ja päädyt istumaan odottamaan seuraavaa ainakin 10
minuuttia. Jos hyvin käy, olet loppujenlopuksi vain 15 minuuttia enemmän
myöhässä kuin ensimmäisen bussin missattuasi. Mutta myöhässä
joka tapauksessa.

Ollaan etsiskelty asuntoa.
Muuttujia on vain niin monia, että mahdollisuudet löytää se ihana
asunto, jossa on uusittu keittiö ja tumma parketti isoilla ikkunasyvennyksillä
ja valoisalla olohuoneella alkavat vaikuttaa vähän heikoilta.
Ja nämä olivat siis vain minun kriteerini! Toiselta puolelta kuuluu
kysymyksiä kuten "Olisko meillä vain yksi makuuhuone?", ja
"Eikö 700 e kuussa ole ihan liikaa!"
Mistä siis löytyisi remontoitu kolmio hyvien kulkuyhteyksien
varrella, jossa ei missään nimessä ole muovimattoja tai kelmeää
kylpyhuonetta...
(Jos ollaan ihan rehellisiä, niin uskon että asua pönötämme tässä
pienessä muutaman neliön huoneessa niin kauan, että HOAS vaivautuu
antamaan meille kaksion. Ja siellä on mitä luultavammin ne
muovimatot. Voi hitto.
Sitten kun minä kasvan isoksi, haluan ne parkettilattiat!

This is how it is, being a Finn

2011-04-18T11:53:00.001-07:00

HOW MANY SYMBOLS OF FINNISHNESS CAN YOU FIND?

The alarm goes on at 7.15 am. Work starts at 9am., but I have
reserved some extra time to check the results of the parlament
elections, and take a shower.
I meet my room mate in a hallway, and we mumble good
mornings. This early hours are not meant for talking.

I leave home 8.21am. The metro goes at 8.26am., and I know I
am late. The next metro goes in 4minutes, but it means I
might miss the bus leaving from Itäkeskus at 8.46am, so
I'm rushing. In the traffic lights I spot my school mate,
who is going to her own work placement nearby. We smile
to each other and pass rushing, it seems neither of us have
time to chat, even for a minute.

I run down the escalator and catch the metro just in time.
The metro is quite full, but quiet. People are reading the
morning magazine, and only some few gipsies are talking
to each other, breaking the silence.

I reach Itäkeskus, and climb upstairs. It seems I'm in
my thoughts, because I don't see the bus coming, and it passes
me, without stopping. Sigh. I check, the next bus is going
8.59am. I call work, telling them I will be late for 10min.

When walking outside I don't see the grey trees or dirty
piles of snow. I don't feel the chilly wind. I see the sun shining
brightly. I see the one small yellow flower pushing
through the ground. The spring is here!

At work I'm hesitating: I would like to go through the elections
and discuss about the results, but I don't know the political
views of my work mates, and it's kinda unpolite to ask.
I stay quiet, and we end up changing few comments about
the suprising results. I stay unaware of their opinion.
But that's normal, anyway.

In the way home I speak loudly in a phone when sitting in
the bus, and I can feel the looks in my back.
I don't care, because I'm in a good mood. Once the bus
driver actually told me to shut up when I was talking
in a phone. That did shut me up, though!

In the eveninig I go swimming to a nearby swimming hall.
My locker is in between the lockers of two young women,
and I undress myself while they dress up. They talk about
some school assignments, my naked body in the between,
half a meter away.
I'm laughing in my mind: Finns won't talk aloud about
their political views, but they sure can be comfortably
naked with totally unknown people.

The swimming hall is a nudist hall, which means that there
are days for both women and men separately when they can
come and swim without swimming suit. Naked I mean.
I Loove it! It's kinda like swimming in a lake. With tens of
other women. Naked. Heh.

The swimming hall is quiet like the metro. There are some
African women swimming, and they're shouting to each
other from the other sides of the hall. People are looking
at them, disapprovingly, like saying "This is a place for
swimming! If you wanna talk, talk quietly, and anyway
it's better to chat in sauna".

On a way home I see a group of young guys. They're wearing
t-shirts and talking about summer. "It's coming so soon!"
Temperature is +8C.

Niin ja sit illalla tehdään kämppisten kaa uunibanaaneja
hunajan ja omenahillon kera, mutta se nyt ei oo oikein
relevanttia.

:)

'Home is where the heart is'

2011-03-24T06:30:00.001-07:00

Minulla on Helsingissä kaksi kotia.

Toinen sijaitsee isossa vanhassa kerrostalossa keskustassa.

Siellä on neljä viinipunaista ja kolme keltaista keittiön kaapinovea,
joiden ovenkahvoina ovat eriväriset rei'ittäjät, tiedättehän, sellaisia
pieniä.
Keittiön tuolit ovat valkoisia ja vihreitä, pinnatuoleja, ja
sohvapöytänä toimii joltain työmaalta viety puinen johtoteline.
Tiedättehän, sellainen pyöreä.
Mikron päällä on vierekkäin kolme kukkaa, keittiön nurkassa
viininpunainen sohva ja oranssi torkkupeitto.
Sohvan yläpuolella kirkkaanpunaiset hyllyköt, hyllyköissä
keittokirjoja, cd-soitin ja epämääräisiä pinoja levyjä, mikä kenenkin
jättämä. Pestyssä kikherne-tölkissä pystyssä kyniä, raidallisessa
peltirasiassa tuikkukynttilöitä.

Jääkaapin päällä kolme muovihevosta, tiedättehän, sellaisia millä
leikittiin pienenä.

Keittiön pöydällä sotku, kasa vanhoja Hesareita, pahvimukissa
suklaata, pari laskua, jonkun keskenjäänyt kirjaston kirja.
Keittiön matto on maltillisen vihreä.

Minulla on siinä kodissa oma huone, joka on suurensuuri. Se on
suurempi kuin keittiö, suurempi kuin minun ystävän yksiö, ja
niin suuri että kun muutin, mahtuivat tavarani siistiin pinoon
huoneen yhteen nurkkaan.
Sain pöydän ja ison sängyn kaverin kaverilta, mummon maton
toiselta kaverilta ja sohvan ja sohvapöydän vanhalta asukkaalta.
Asetin vielä isotädiltä saadun sermini suojaamaan sänkyä, ja
kaksi pientä lipastoani seinien viereen, ja siinähän se huone
sitten oli. Ostin uudet verhot, ja sain pienen kasvin lahjaksi.

Siinä kodissa on kämppiksiä, jotka vilahtelee kuka missäkin
oman elämänsä mukana. Kirjeitä tulee ainakin viiden ihmisen
nimissä vaikka asukkaita on vain kolme, ja viikonloppuisin
pitää laskea vieraiden kenkien lukumäärä että tietää montako
kahvikuppia tarvitaan aamiaispöydässä.
Sen kodin kämppikset on ihania tyttöjä, joiden kuulumisia
voi lukea vessassa roikkuvasta reissuvihosta.
Se koti on värikäs, vaihteleva, elävä ja aurinkoinen.

Siinä kodissa käyn pesemässä pyykkiä, vaihtamassa vaatteita
ja syömässä jogurttia. Siinä kodissa pidän kaikkia tavaroitani,
vanhoja päiväkirjoja ja liinavaatteitani. Sängyssä nukun aina
välillä, ehkä joka neljäs yö tai joka viides. Joskus joka kolmas.

Toinen koti näyttää paljon vähemmän minulta. Se ei kai oikein
olekaan minun koti, mutta luuraan siellä alituiseen. Äiti kutsui
minua pienenä kyläluudaksi, ja kai se vain vieläkin pitää paikkansa.
Siellä toisessa kodissa teen usein ruokaa, koska siellä joku syö
minun kanssa. Se on aika pieni koti, mutta siellä on supersuuri
pehmeä sänky ja muhkea peitto. Siellä on myös iso lämmin syli
johon voi nukahtaa iltaisin. Siksi mie siellä vissiin luuraankin.
Siinä kodissa on rakkautta josta tykkään.

Olen viimeisen kolmen vuoden aikana majoittunut yhdeksässä
eri paikassa.
Eikä se tunnu mitenkään pahalta, semmoinen se mie varmaan
olen. Kummisetä on lainannut työkaverinsa pakua minun muuttoa
varten jo niin monta kertaa että se työkaveri varmaan luulee että
sillä minun kummisedällä on ainakin viisi kummityttöä.
Tavaroita ostaessa välähtää usein mielessä, että mihinkäs minä
tämän sitten laitan kun 'lähden' tai 'vaihdan paikkaa', tai että
'nyt tarvitsee muuttaessa sitten isomman auton', ja nämä
ajatukset kuulemma eivät pitäisi olla niin mielen päällä että
ne on ensimmäisenä antamassa kriteerejä huonekalujen ostoon.
Mutta pakko se on myöntää: minusta on ihanaa että minun
sohva, sänky ja pöytä on pelastettuja, merkityksettömiä
kapistuksia. Voin koska vaan hilata ne johonkin menemään.

Tulee se aika kun rakennan kotini rakkaudella, ehkä se tulee
aika piankin. Siihen asti olen siivet kantapäissä, hammasharja
ja ripsiväri käsilaukussa, monen kodin asukki.

Siksi että.

2011-02-15T00:47:00.000-08:00

Mitä tähän asti on tapahtunut:
Talvi on kiitänyt ohi aika nopeasti, vaikka nyt kun mietin vaikka
marraskuuta, en saa päähäni oikein mitään. tänään on helmikuu
ja ulkona on niin paljon pakkasta että silmäripset huurtuu, eikä
taivallaa kirkkaasti paistava aurinkokaan oikein lämmitä.

Ei se mitään! Keittiössä soi musiikki jostain vanhasta poliisirikos-
sarjasta ja yksi kaveri istuu keittiön pöydän ääressä lukemassa
biologiaa. Minä istun kone sylissä sohvalla, vieressäni tyhjä
viinirypälerasia. Oli hyvää ja keittiö on kotoisa.
Tulin aamulla kotiin ja kietouduin vähäksi aikaa viininpunaisen
viltin alle miettimään maailmaa, uni ei tullut silmään vaikka
väsytti, mutta ei sekään mitään.

Viimeajat ovat olleet aurinkoisia, onnellisia, hymyileviä. Välillä
käyn koulussa, siellä on suloisia ystäviä ja asioita jotka saavat minut
miettimään itseäni ja maailmaa ja sitä missä asennossa ja tilassa
minä tässä maailmassa olen. Mietin että en ehkä opi kaikkea
konkreettista kuten miten käytetään exceliä tai tehdään tilinpitoa,
mutta opin minä silti. Ja se on hyvä.

Iltaisin hurrutan bussilla puoli tuntia yhteen suuntaan, yleensä
luen kirjaa vaikka tulee helposti huono olo, tällä kertaa Richard
Dawdonin Africa- kirjaa. Sitten saavun perille ja nukun yön
toisessa sängyssä kuin omassa, melkein aina. Illalla leivon teeleipiä
ja tehdään kaakaota, sitten mennään peiton alle missä jutellaan
salaisuuksia ja kaikki on hyvin. Aamulla pusuja poskelle ja sitten
bussilla kohti keskustaa, koirarouva nukkuu eteisen nojatuolissa
ja siitä lähdetään aamulenkille.

Ja eilen tapahtui jotain suurta, minulle jotain suurensuurta. Siksi
makaan viininpunaisen viltin alla ja mietin maailmaa ja siksi
luin läpi kolme vanhaa päiväkirjaa (joista tulin eräästä tulokseen
että vuonna 2008 keväällä minua kuvaavat sanat ovat olleet
"erittäin levoton ja onnellinen", jolloin joka sivulla on ollut
uusi rakkaus, uusi innostus, uusi suunnitelma ja samalla suunnaton
tarve löytää jotain omaa) ja siksi istun nyt tässä sohvalla ja
kirjoitan tätä tekstiä.

Talvea ja muuta

2010-11-21T00:40:00.000-08:00

Sunnuntai-aamu. Herään hätkähtäen, kun puhelin soi vieressäni,
näytöllä vilkkuu tuntematon ghanalainen numero. En ehdi edes
vastaamaan ennen kuin puhelin jo hiljenee. No huomenta.
Kello näyttää 10:31, on oikeastaan ihan hyvä aika nousta ylös. En
muista koska olisin viimeksi nukkunut näin pitkään.

Koko kämppä on hiljainen. Keittiön ikkuna näyttää takapihalle;
puut, pensaat ja koko maan kamara on kuorrutettu valkoisella,
ja kalpea valo virtaa ikkunasta sisään. Torstaina leivottua mokka-
piirakkaa on jäljellä enää pari palaa, otan toiseksi viimeisen.

Olen ehtinyt jo kirota koko talven (istuen koulussa varpaat painettuina
patterin kylkeä vasten), mutta kyllä siitä oikeasti voi olla jotain
riemuakin. Esimerkiksi se, että sileäpohjaisilla kengillä kävely taittuu
kuin luistelu (pitää vain joskus ottaa ihan vähän vauhtia). Alamäet
on ohi alta aikayksikössä! Koira-rouva vain juoksee perässä ja miettien
että hei älä viitti, ollaan kuitenkin keskellä Töölöä.

note: liukkaat kengät voivat kuitenkin koitua kohtaloksi ylämäessä,
varsinkin jos yrität työntää pyörätuolia (ja kun suurin osa voimista
menee hervottomaan nauramiseen).

Ehkä siis tämän talven missio olis taas koittaa nauttia niistä mukavista
talvi-jutuista (pumpulilumi) ja ignoorata ne epämukavat (kaikki kylmä).
Koirarouvan missio on sama kuin joka vuosi: purkanmetsästyskauden
hiljetessä alkaa mission try-to-catch-all-the-snowflakes-in-the-world.

Olen ollut koko syksyn tosi onnellinen ja hyvällä tuulella. Facebook status
hehkuttaa milloin sydämiä, milloin happy-huutoja. Asiat on vain
jotenkin tosi hyvin tolallaan; lähes kaikilta puolilta katsoessa. Helsinki,
koulu, työ, koti ja kaikki rakkaat ihmiset ympärillä (ja vähän kauempanakin)
muodostavat sellaisen täydelllisen kokonaisuuden, ja toivon ettei se
rikkoituisi ihan vielä. Mitään en pidä itsestäänselvyytenä, vaan jokainen
päivä on uusi ihastus ja rakkaus ja kiitollisuus. Ja joo, olen mie ihan
rakastunut.

Koulutaival on tältä syksyltä jo hiljenemään päin. Ei kai se koskaan oikein
alkanutkaan, vaan on lipunut eteenpäin ihan huomaamatta, kysymyttä
paljonkaan panostusta. Olen kuitenkin huomannut oppineeni monia
uusia asioita, ja olen ehdottomasti saanut monia ihania uusia ystäviä.
Tästä on siis hyvä jatkaa. Joulukuuksi sain töitä Itellalta jouluapulaisena
(tässä kohtaa vilkkuu vain eurot silmissä).

Päivittäminen on ihmeellisen vaikeaa nykyään. Livejournaliin joskus
vuosia sitten tuli kirjoiteltua sitä sun tätä joka päivä, ja
matkablogejakin olen aina ylläpitänyt suurella innostuksella,
mutta jokapäiväisestä elämästä kirjoittaminen julkiseen blogiin
tuntuu aina välillä vähän vaikealta. En kuitenkaan loppujen
lopuksi halua huudella ihan kaikkia yksityisasioitani täällä
kelle tahansa, ja se asettaa aika paljon rajoja sille, mitä kirjoitan.
Helposti päivityksistä tuleekin sitten sellaista maalailevaa
mitäänsanomatonta päläpälää, jota ei meinaa jaksaa edes lukea
loppuun. HMm. Minkäs teet.

No mutta joo, nyt lähtee pyörimään vielä yksi jakso Grayn
Anatomiaa, ja sitten mennään ehkä katsomaan että onko se
oikea (etupihan maailma) ihan samanlainen winter wonderland
kuin tuo keittiön ikkunasta näkyvä (takapihan maailma).

Ulkona tuulee

2010-11-09T10:33:00.000-08:00

Sääennustus pitää paikkansa, ja tiistai-iltapäivän englannin tunnilla
useamman kuin yhden katseet kääntyvät ikkunaan. Navakka tuuli
kolisuttaa ikkunoita ja viheltää sisään raollaan olevasta tuuletusluukusta.
Taivaalta sataa yhtäaikaa vettä, räntää, lunta ja viimeisiä syksyn lehtiä.

En jaksa odottaa kotiin menevää bussia, vaan hyppään Pasilan ohi
ajavaan autoon. Pysäkki toisensa jälkeen kyytiin kapuaa enemmän
tai vähemmän sään vihmomia ihmisiä, ja ennen Mannerheimintietä
bussi on jo täynnä. Kuuntelen vieressä istuvia nuoria, jotka valittavat
koulunsa ja opettajiensa tasoa, ja miettivät opettajian haastamista
oikeuteen. Hymyilyttää.
Olisin varmasti ollut aiemmin kotona jos olisin odottanut oikeaa
bussia, mutta ei kai se haittaa. Käyn rautatieasemalla ostamassa
kaksi junalippua ja yhden lemmikkilipun - kohta suunnataan kohti
lumista Rovaniemeä joulun viettoon.

Viikonloppuna juhlittiin yhdessä meidän tupaantuliaisia. Emma oli
kylässä, eli neljästään häselsimme läpi lauantaipäivän, kävimme
peräjälkeen suihkussa, juoksimme kaupassa, kokkasimme, liimasimme
tekoripsiä ja sekoitimme boolia.
Ja ilta oli kyllä sen arvoinen! Ihania naamiaispukuja, värikkäitä
ihmispersoonia ja hilpeää kuplivaa oloa. En varmaan taaskaan ehtinyt
istua missään kolmea minuuttia pitempään, tuli ihan mieleen lukioajat.
En ole juonut itseäni humalaan tämän vuoden puolella kovinkaan
moneen kertaan, ja olo on ollut pitkään kevyt ja hyvä. Välillä punaviini
maistuu kuitenkin hyvältä.

Elämässä on miellyttävällä tavalla säpinää. Sain Itellalta töitä
joulukuuksi, kun koulun puolella hiljenee. Joulukuun puolella tunteja
ei ole enää kuin muutama, ja tehtäviksi jäävät vain muutamat kotona
tehtävät esseet ja raportit. Niitäkin on kiva tehdä. Ihana kun kiinnostaa!
Olen innoissani siitä että jaksan lukea kokeisiin ja kiinnostun
oppitunneilla. Kyllä tästä vielä jotain tulee.

Päivittelyä muumi-lakanoiden välistä

2010-10-25T07:51:00.000-07:00

Syksy puhaltaa läpi kaupungin ja saa minut vetämään
pään syvälle hupun sisään kävellessäni vasten puuskaista
tuulta. Helsingin syksy on keltaisia ja oransseja vaahteran-
lehtiä, märällä asfaltilla kopisevia saappaakorkoja ja
juoksupoluilla lenkkeileviä ihmisiä.

Aloitin koulun elokuussa, ja koko syksy on hurahtanut ohi
kalenterin revenneillä sivuilla vilahdellen. Koulu ei niinkään
vie aikaa, mutta on antanut uusia elämääni uusia ihania
ihmisiä ja suunnitelmia tulevaisuudesta. Arkipäivä rakentuu
osaksi taas ihan uusista jutuista. Eipä sillä, muutamia kertoja
olen myös matkustanut metrolla takaisin Itä-Helsinkiin
kotoisaan vanhaan työpaikkaani, juoruillut, leikkinyt lasten
kanssa ja välillä ehkä unohtunut toivomaan ettei koko koulua
olisikaan.
Muttei se niin mene; olen innoissani päästessäni opiskelemaan
uusia asioita ja saamaan työkaluja niihin ideioihin joita haluan
joskus tulevaisuudessa toteuttaa.

Muutin uuteen asuntoon jossa huoneeni on iso ja valoisa, jonka
yksi seinä on lämpimän sininen ja ikkunalauta niin leveä että
sillä mahtuu istumaan. Muutin kapean patjan ja pienen vihreän
lipastoni kanssa, mutta kuukausien aikana olen kerännyt suuren
suureen huoneeseeni pienen pieniä asioita jotta se tuntuisi kuin
kodilta. Pikkuhiljaa.

Syksyn aikana olemme järjestäneet pariin otteeseen ghana-iltoja,
jonne olen kutsunut kaikki tuntemani Ghanassa käyneet/menossa/
kiinnostuneet - ystäväni ja taas puolestaan suuren joukon Suomeen
majoittuneita ghanalaisia ystäviäni. Ja voi kun meillä on ollut
mukavaa! Parasta on katsella kun ihmiset ystävystyvät keskenään
ja kun illan edetessä olohuone muuttuu riehakkaaksi tanssilattiaksi,
jossa nähdään erityisesti ghanalaisten ystävieni tanssiesityksiä.
Olen löytänyt oman pienen Ghanan täältä Helsingistä! Olisikin
enää vaikea kuvitella muuta paikkakuntaa täällä Suomessa minne
haluaisin asettua. Iso Roobertinkadun kirkon sunnuntaipalvelukset,
Hakaniemen afrikkalaiskaupat ja helposti valmistettavat afrikkalaiset
ruuat ne minut täällä pitävät.

Helsinki tuntuu kodilta myös siksi, että iltojen pimetessä palaan
Runeberginkadulle tuntien sen kodikseni, ja elämä koostuu niin monista
ihmisistä ja asioista, että sitä voi jo kutsua elämäksi. Ja siksi että
täällä asuvat monet niistä tärkeistä ihmisistä jotka haluan jokapäiväiseen
elämääni mukaan.

Life is good, niinhän se meni?

On myös ihanaa välillä uppoutua vanhoihin päiväkirjamerkintöihin;
kesän reissusta puhumme Emman kanssa yhäkin jatkuvasti, ja
uusiin ystäviin pidetään enemmän tai vähemmän yhteyttä
(puhelinkeskustelut ilman yhteistä kieltä tuottavat yhä hieman
hankaluuksia). Edessä oleva vuosi näyttää kuitenkin melkoisen
Suomi-painotteiselta, mutta siitä pitääkin vain nauttia. Ehkä talvi
on ihan kiva jos sitä vain ajattelee positiivisesti?

The time for new and old

2010-08-10T12:46:00.000-07:00

Autumn is the time when everything starts. The first days after returning
from Africa have been filled with reunions: friends and family around
Finland have invited me to visit, and since I still have some free days
left, I have celebrated my uncle's 60's in the archipelago of Turku and
enjoyed the cozy feeling in my parents house in Rovaniemi.

I have woke up in the morning ( from a couch, I don't have my old room
in the shape it was when I moved out: nowadays it has white walls
instead of lime green, and neutral book shelves and flat television -
instead of rebel signs and guitars in the corner (sweet 16..). ) and started
my day by jogging around the nearby pound. It hasn't been too warm
in Lapland, but I enjoy the possibility of wearing the autumn clothes
again!

It has been great to meet old friends again, drink red wine and eat cheese
and biscuit while laughing to the oldies in Senior High and counting how
many friends have got married or had children. It feels like we are old
or something ? (we're not).

As much as I enjoy sleeping without alarm on and rooming around as
much as I like, I am also looking forward to start the school, start the work
and move to my new home. Like every time before moving, I am once
again lying in my bed in the evening, planning how to arrange my
furniture, where to hang the mirror - and even what food to cook.

Let's hope everything goes like planned!

Life is good.
Africa is love.

here u go

2010-08-04T23:10:00.000-07:00

Some evaluation about our journey from Helsinki-Finland
to Kumasi-Ghana:

COSTS (euros are like about)

transportation (car,train,ferry,bus) 865 €
visas
- Mauritania 30pv 37 €
- Guinea Bissau 30pv 60 € (40 000 CFA)
- Mali 15pv 23 € (15 000 CFA)
- Burkina Faso 90pv 144 € (94 000 CFA)
- Ghana 30pv (+ posting) 100 €
-----------------------------------------------------------------------
total 1230 €

(excluding the other costs, i.g. local transportation, 3 nights in a
hotel and occasionally bought food and other items)

visited countries (Western Sahara counted as one) 13
kilometres (about) 6000
days 31
hours on move 215,5
new friends countless

Off I go to Finland

2010-08-02T10:07:00.000-07:00

I am flying to Finland tomorrow evening (Inshallah, because
actually I don't have a valid ticket at the moment, don't ask..).

My two month journey is drawing to an end, and I am perfectly
happy about every small and big event and happening during
my travel through Western Africa and stay in Ghana.

I THANK:
- Both of us (me and Emma) stayed (almost perfectly) healthy
during our trip
- We didn't encounter very bad obstacles
- We did meet countless friendly, amazing, lovely people who
offered us their help, bed, shower and food and all this needed
local knowledge which is really much needed when you are
trying to find your way from one place to another or know where
to get new shoes or best food
- I learned a lot: Although I already knew a lot and I could expect
many things, seeing it with your own eyes and actually meeting
the situations gives you a lot
- I had the perfect companion! We did not know each other very
well before the journey, but Emma was The Perfect travel
companion! We had the same reckless humor, ability to laugh
when the situation was the worst, and to give space to each
other when needed. Thanks Emma, you are the best!

Arriving back to Ghana was another great experience for me.
People kept telling me that I should not expect too much. That
I will not feel the same like before: people have continued their
lives and you will no longer be part of it.

It was not like that. I came back home. I loved it.

I managed to finish some projects which were left undone last
year, I managed to have meetings and talks with various people
and organize so many things which are difficult to do in phone.
I met some new people - volunteers - and made new great friends.
I met most of the old friends, too. I met my children.

Leaving Medoma after 3,5weeks was easier than last year,
because this time it is clear to me that I am coming back. It might
not be very soon: maybe it will take one year or two, but I am
coming.
I am going home to start my studies and move to my new place
in a good mood, feeling satisfied. I couldn't have had better experience.

Here we are

2010-07-20T05:10:00.000-07:00

Emma and Saana are finally in Ghana!

Home sweet home

My sweet girls and the rainy season

Saana, wo ye obruni bibini

2010-07-12T06:02:00.000-07:00

It feels like I never even left. Everything is so familiar,
even though things have changed, and people in the
house have left. Some new faces have also appeared.

Time is flying like it does in Ghana: in some ways you
do a lot, on the other hand not much, and somehow
the day is finished.
I think I don't know what to write.

It has been great to meet everybody. Coming back to
Asore Nkwanta late in the evening was much fun, first
tight hug to Dan who happened to be the first person
on the view, then the kids were already running to me,
going around whoop-whoop-whoop with thousand
hands around me.
They have all grown so much, Charity and Abigail both
speak English nicely and the JSS boys are grown ups
already.
During the first night I slept barely 2 hours, we kept
on talking and (gossiping) with Naomi, and I got up
around 5 o'clock when she headed back to her hostel
and then school.

It's rainy season and the weather is pretty chilly.

I have spent time in Nao's hostel, she's now schooling
and doesn't stay in the house anymore.

Last week I opened my dreadlocks, Saana is now very
rastaless. Feels good.

3 weeks to go in Ghana.

I don't know what to write.

Africa tour, FINISHED

2010-07-07T09:07:00.001-07:00

After the last update we have travelled through 4

countries, slept 3 nights under the biggest roof on

Earth and found ourselves - again - between two

borders, this time even without money to enter to

either of them. And, we have arrived to Ghana.

Our actual plan was to take the bus from the Eastern

Senegal only till Bamako, Mali's capital, and rest there

a bit. Anyway, on our way in the bus we got to know

that we are actually been taking a Africa Tour bus,

which was not only going to Bamako, but continue also

to Burkina Faso and Niger (or, if you choose, Cote

d'Ivoire or Togo). So, while sitting our first 22 hours

in the bus, we were thinking why not to continue straight

another 24 hours, it wouldn't be too bad?

We had naturally already got few nice friends from the

bus, including the whole staff of the bus company, so it

was not difficult to fix the change. We even got an invitation

to sleep in one house during the few hours, before the

bus would continue it's way to Ouagadougou (I know,

very funny name).

On the border of Mali we were waiting for some hours,

so we only reached Bamako in the middle of the night and

decided to sleep on the bus station, but it wasn't too bad:

we got nice mats and cups of hot milk to our hands, got

a chance to train my French skills a bit more and even

found few English speaking people around us!

The trip to Ouagadougou was fine, till we got stuck to

the border because of not having money to pay for the

visa, and saw only the back lights of the bus getting

further and further away..

Well, we managed the situation well like always, took

out a small laptop and started playing some Senegalese

music. I gave my part of the entertainment by arguing

with the police officers (note: still, very bad

French), and Emma was doing her best but only

managed to buy a full polyback of raw mangoes..

We did get a good laugh (but no mangoes except for

the few Emma forced herself to eat and comment

I think they are okay...a bit like apples!).

For everybody who are planning to enter Burkina Faso:

Since 1st July 2010 the visa fee is 94 000 CFA,

without exceptions and with rude behaviour.

But, the golden line of our journey continued: after some desperate

thinking and almost-crying we found again one angel

among us, who - despite the fact that he was going home

for the first time after two years, and had just travelled

three nights and days in a bus - travelled to the next

city in Burkina Faso, withdraw the money and brought

the money and my credit card back.

Whoaah, you cannot imagine the feeling in me when I

saw him approaching us from the bus after having waited

in the darkness for hours without money or phone.

The rest of the night continued with a festive athmosphere

- sleeping outside on a parking lot. The stars were great.

This is for real! I had the best sleep in weeks!

Six o'clock in the morning our bus took us to Bobo, and

from there after a full breakfast to Ouagadougou.

Our host in Ouaga took the best care of us and we got to

see a small slice of the nightlife and dancing and everything

after falling asleep to our chairs.

Sleep was sweet.

Then you can imagine the feeling I had in me when I saw

the Welcome to Ghana-gate in front of me: the same

one I have seen from the other side 1,5 years earlier.

It was raining heavily, but our moods were naturally

high.

And there, in that small bus, 50 meters before the

border of Ghana, wet from toe to head, after 31 days

of travelling, we finally admitted that it is not because

we are tired or anything: we just have a very bad sense

of humour...both of us!

Nothern Ghana during the rainy season is as beautiful

as it has been descriped to me.

We arrived to Kumasi yesterday. I am happy, and tired,

and now I will continue doing something else and you

can just imagine the rest, okay?

Oh, and a sand storm in the middle of the Sahara (when

sitting safely inside the bus) was great!

...

update

2010-07-01T10:56:00.000-07:00

Arrived to Tampacounda after EIGHT HOURS (we were told it was 4) in a taxi,
now enjoying the air conditioning and a running water in our friend's cousin's
house. Nice enough!

Tomorrow the 20-hour drive to Mali is starting. I can almost
see Ghana already!

Oh, and the picture is from the boat to Bubaque.

Water is life and education is the key

2010-06-30T10:50:00.001-07:00

One friend in Dakar gave me a book: Life of Pi.
I have read that book before, when I was maybe
in Junior High, but now the reading is deeper and
I understand more. The story is simple, but
includes a lot of dialogue where the main charecter
is thinking different issues.
In the story he stuck in a small boat in the middle
of an Ocean, and the writer descripes his thirst.
I was reading this part of the book in Bissau, in
the light of a flashlight (for some reason I can't sleep
that well these days, maybe I am excited about
Ghana), and after these weeks I could somehow
imagine the scratching feeling in the character's
throat.
Water is life, indeed!
When the hot wind is blowing sand and the sun is
burning your sholders, and you're not able to get
water to drink.. the feeling is the most awful ever.
It takes all your concentration, all your energy,
everything.
If I get a pucket of water after a long and sweaty
day, I lock myself to a bathroom and play with
the water: pour it over me and back to the pucket
over and over again.
If I get a place to swim, I jump to the water and
stay still, enjoying the feeling of water on my skin
as long as possible.
If I get an icy bottle of local juice or just fresh
water, I can pour the drink to my mouth in the
speed I could never reach when drinking at home.
If I was to be one of the elements - fire, earth,
air or water - I would definitely be the water.

I have enjoyed the change in environment. After
the sandy - though beautiful - Saharan area my
eyes are resting on the sight of green leaves, lushy
gardens and broad rivers and the ocean.
Guinea Bissau was all that. Unbelievably beautiful
country with a funny language (creoli), friendly
people and amazing environment.
As i wrote in my last entry, we were so lucky to
be in the same car with Absil, who introduced us
to his friend Catricoto. Once again our stay was
unforgettable because of the people we met! We
spent the Saturday evening in Bissau: capital
of Guinea Bissau, were the electricity is limited
and the only few lights come from the private
generators. When the darkness fell, the candles
were lit, but the buzz never ended. People continued
walking around, talking to each other and playing
music: although I don't understand how could they
regognize each other on the streets.

We did take the quite risky canoe to the island of
Bubaque - which is the main island of this big group
of Bijagos Islands - and it was so much fun! The
trip was 65km and 5hours with a colorful, long,
wooden canoe in the middle of the Atlantic Ocean.
The sea was just there in half a meter way, the
waves liplapping to the border of the boat, sun
shining brightly and we smiling broadly.
The minute we left Bissau, the grill was heated
and one of the boys started to prepare a meal for
all of us. Couple of times the movement of the
boat almost dropped our food for the fish, but
it didn't seem to worry anyone. Those boys jumped
in and around the boat like small monkeys without
the slightest fear to find themselves from the sea.

Soon the delicious meal - rice and fish - was ready
to be served, and we all kneeled to the floor of
the boat. We didn't - suprisingly - share any
common language, but it was sure without the
knowledge in creoli that both me and Emma
were sold in good prize to be the fishermen's
wifes. Okay, okay, d'accord, sin sin, waw waw,
and a lot of laughing and smiling and this very
normal behaviour from me and my soulmate
Emma.

It was late afternoon when we arrived to Bubaque,
walked through the muddy beatch and checked
ourselves in to a cute small hotel owned by a sweet
Portugese woman. HYVAA JUSSIA!
Some washing - all the clothes dirty - and then fresh
shower (running water and own bathroom!!),
dinner in a restaurant and a one beer and some
chatting with a few locals who spoke English.

It was such a shame we didn't have more time
(or more patient: I want to be in Ghana already!)
to spend on those islands. If you - who ever - are
reading this, travel there, it was such a beautiful
place. The location has saved the place from
tourism and not more than 10 years ago it has
been almost totally isolated. On the main island
there is about 5000 inhabitants, and the numerous
neighbour islands have their own language and
people again. You can also find a big number of
different exotic animals from there (I asked what
was the bottle hanging from small local boy's
waist, and they told me it's there in case one of
the boys will get biten by a cobra..): hippoes,
turtles, ... okay, you have to ask more from Emma
(biologist). AND we saw dolphins on the way!
I was maybe the most exited and happy :)

The way back was as funny as the first one. That
one we shared with about 30 people, two pigs
and a dozen of chicken. The boat had a shelter
covering some parts of it, and after hanging on
the edge of the boat for a while, we climbed to
the roof and enjoyed the sunshine and sleep for
the rest of the journey.

The last day in the capital was very enjoyable
- acoustic guitar music, reggae, drawing, nice
people, hanging around, serious talk..
till the rainy season stopped our way and we
were stuck to a small shop with several others.
I was patient for a while, but then suggested
running - anyway, we are not made of sugar,
and you know I like the heavy rain.
And so we ran, me and Catricoto (Emma was
lost somewhere), till we reached home, laughing
and gasping. Hurrily we brought all the
puckets outside to save the rain water. And in
no time Catri was tying a polyback to cover his
dread and jumped under the water coming
down from the roof.
Mami - a sweet girl from next door - gave me
shorts, and I got my soap and also took a
refreshing shower under the rain - I love it!
After that it was so nice to wear warm clothes
and (try to) relax a bit.

Bissau and Bijagos left a wonderful mood
and we both promised to return to that beautiful
country (and learn the language, like every
other one also). A bus took us back to Senegal
- this time border passing without difficulties -
but we found ourselves in a bit difficult position,
since our friend's phone is switched off.
What will light up your mood more than...
Internet connection! Here we sit, planning our
next movement.
Out itinerary consists one night in Ziguinchor
and the next one on the East side of Senegal,
in a big city called Tampacounda (or something)
(Magatte's cousin will hopefully offer us a
place to sleep). Then it is time to head our way
to the capital of Mali, Bamako (one night), and
continue to Burkina Faso the next morning
(we don't have visas and it will be a weekend,
so we are planning on trying to buy them from
the border). If we enter Burkina on the way
planned, we will not waste time but continue
straight to Ghana through Bobo-Diuolasso and
Ougadougou.
Ghana here we come!

And you know what is funny? It has been
interesting to travel during the time they are
playing the World Cup: anywhere - I mean
anywhere - we have gone, no matter how remote
or far or withour electricity, we have always
found the football :) Go Ghana!

Yesterday I also met a Gambian man who
could speak better Swedish than me. I was a
bit embarassed and told him to switch back
to English.

Peace and love, rastaman

2010-06-26T10:14:00.000-07:00

I made a winner´s dance outside the Embassy of Mali
on Friday, when we got our visas back on one day,
instead of two. World is good, we are so lucky and
greatful! It means we have no need to come back to
Dakar anymore, but we can continue our journey
straight to Mali from Guinea Bissau.

REMINDER: practise a winner´s dance for the future
needs.

In the ferry from Dakar to Ziguinchor we met the first
Finns on the way - who logically turned out to be my
friends friends! World is small, or is it only Finland?
Anyway, the ferry trip was pleasant (don´t count the
sea sickness: If you want to vomit, use these bags,
they´re hanging everywhere!), and we even remimbered
to say HYVAA JUSSIA to each other - although our
actual party evening is yet to come.

After arriving to Ziguinchor (southern Senegal) on the Sat
morning, we walked to the garage to get a 7+1 taxi to
Bissau, the capital of Guinea Bissau.
It was the only country on our list where there were no
contacts, CS or others.
But no worry! We were lucky enough to get two nice guys
to the car with us - actually the other one was sitting next
to us in the ferry and we had already changed greetings.
He was from Bissau, and during the 2-hour-drive (ONLY!)
we learned some creoli and changed bracelets as a sign
of friendship. We told them we want to got to the Bijagos
Islands, and whoaaah, the guy´s close friend knows the
islands very well!
So, (amazing, isnt it), after arriving to Bissau, we got
another two nice person to help us to check the boat for
the next morning (You want to go to the Island? But you
know, the big boat has left yesterday, there are only the
small ones left, you want to use them? Yes, they are a
bit risky...You´re fine with that? Okay, let´s try!),
got us his friend´s room to spend the night, offered us
some food and took us to the internet cafe. And we
are now here, enjoying the idea of the coming days.
This is all about rastas, peace and love, yoo :)

Hope you guys have all enjoyed your Juhannus,
we will celebrate it hopefully tomorrow night - on
those paradise islands.

Saana says thank you.

Are you single ladies? "NOOO"

2010-06-24T07:54:00.000-07:00

I am sure there are things that are meant to happen,
and everything has its concequense and relation to the
next thing coming. Sometimes there has to happen
something bad, so the good can come out of it.
Today I have experienced this; I lost something, but
I received back something bigger - an understanding.

For the last few days I've been longing for an English
speaking people really badly. It is really exhausting
to either try to understand the poor English or to speak
the poor French. You can never actually be sure wheather
the issue went through, or the other person is just nodding
to keep you quiet. And even more often these days I have
found myself doing the same thing: I say "yes yes yes"
without any idea of what is the topic, just to keep the
company satisfied.
During our stay in Dakar we have hardly met any English
speaking person, and I am not known of good nerves -
or skills of hiding my feelings. More often we agree with
Emma about something, but while Emma is able to
accept the situation, I cannot keep my mouth shut.

Couchsurfing network through the whole way has given us
so much: we have seen the local living style from a
close range, got through numerous difficult situations
without problems, and logically saved a lot of cash.
CS's only minor problem is that you are always a guest,
always in a company, and always waited to behave
well...
Sometimes we arrive to a new place after many
days journey in buses and taxis, and we want nothing
but to sleep, eat and bath. Of course the point of view
is different to our host, who will want to take us around
places and introduce us to new people. Sometimes I
feel I am always complaining to be tired, but actually
I have a right to it, even if it doesn't feel like it.

We have met some great people and got so many
experiences through CS. I recommend the network
to anybody interested.

JOIN COUCHSURFING: http://www.couchsurfing.org

To go back in days

The border crossing in Rosso for the second time was
unbelievably smooth. After taking a horse wagon ride
from the taxi station to the river side, and a colorful
boat to the other side of the river, we sat down to wait
our helper Souleyman once again going to the officer
with our passports. Some people regognized us, and
got the idea that we already returned from Senegal.
Hmm, almost.

It took only some few moments (very short African
time), and Souleyman appeared with our passports
- and entree-stamps!
Another horse wagon was waiting for us (local taxis),
and we calloped to the next taxi station and joined a
farmar taxi to Dakar.
Senegal seemed different from Mauritania, but maybe
I was just imagining. At that point the view didn't
change much, and the dry savanna continued for many
hours on our way to Dakar.
I was seriously testing my French on that journey,
and was exhausted after 7 hours of small talk.
Lamine informed us he has travelled out of town, and
his friend will take care of us. Naturally he didn't
speak English very well.

Dakar is colorful and noisy, full of people, animals
and various vehicles. I have fell in love with the
local trotros, which are colorfully painted small
buses. They take my mind to the 60's!
The infrastructure of Dakar is well developed,
and the tourism is high - though now is not actually
the best season. I can imagine this to be the
future Thailand or Spain.
During our 2-days in Dakar we have tasted some
local dishes and eaten delicious mangoes, roasted
ourselves on the endless beaches and met a lot
of new friends. Our host Magatte has taken us
around and helped us to apply for the visas to
both Mali and Guinea Bissau (latter one is ok
already) and been a perfect helper in all the ways.

Last night we took part to a Capeverdeen party
in the local college; one of our CS contact invited
us. We had the best of time! After watching some
amazing African dance shows (how do they move
those bodies??) we found ourselves in a circle of
people, raw eggs in our hands, jumping over a
burning plate of fire. I never quite understood
what was the meaning, but apparently we were
supposed to make a wish for the egg, break it
to a glass for the night, and in the morning we
would see if the wish came through - by observing
the shape of the egg.
We never accomplished the mission, and our
eggs were left to one friend's car at some point
of the night. I hope no-one sat on them!

It was long after mid-night when we left the
college and headed to a local nightclub with
Makhtar, Magatte and Khajoutou (or
something).
What can I say about the nightclub..
it was like in Finland. Not much to say about
that. It was getting to sunrise when we got
to bed.

Dakar is big and colorful

2010-06-23T09:18:00.000-07:00

- we crossed the border of Senegal yesterday morning
very smoothly, without even meeting the officers
- the drive from the border to Dakar took 7 hours in
a taxi
- I spoke French all the time
- it made me exhausted
- we arrived to Dakar and found our host's friend Max,
who is now hosting us for some time
- yesterday we spent the evening on the beach
- this morning we applied for the visa to guinea Bissau
and bought a 16hour-ferry ticket to pass Gambia by sea
- now we are praying to get both Guinea Bissau and Mali
visa before Friday evening
- today the Senegalese beatch has proved to be very nice,
clean and sunny
- we are dreaming of bronze colored skin, but it still feels
like a distant dream..
- this keyboard is the worst ever!
- I will tell more about Dakar and Senegal later

About Mauritania

2010-06-21T11:22:00.000-07:00

"Oh, ce n'est pas possible, they didn't let you enter
Senegal?", was the officer wondering aloud when
carefully observing the stamps in our passports this
morning, in Nouakchott, in the embassy of Senegal.
'The Finns are not required to have the visa to Senegal".

When we were soon sitting in the head officers room
in leather sofas, while the boss was calling to the border
in Rosso to assure them to let us to the country, I was
having mixed feelings.
On the other hand it was good to get the proof that we
were actually not that stupid that we didn't know we
will need the visa, but again:
all these visa issues have created a lot of ideas and
discussion with both in my own mind and with the other
people.
I find it extremely unfair that we are allowed to enter
almost any country in the world with often just one
day's notice, while there are people who are unable to
leave their country by legal ways.
And all I can do is to be greatful and give my full respect
to the countries we visit, which is not difficult at all.
I am here to discover and learn the locals' culture.

Anyway, now we have great plans of leaving Nouakchott
once again early in the dawn tomorrow, and reach Dakar
before nightfall. I must already now say thank you and
sorry to our Dakar-host Lamine, who has been waiting
for us to appear there for almost one week now.

Now we have CFAs (currency of Senegal), prepaid
Senegalese number and familiar way to the border, and
what's more: I am very sure all of this was meant to
happen and we were meant to return to Mohamed's house.
We had such a lovely evening yesterday! After the
restaurant closed (app. 1am), we gathered our plastic
chairs outside the house, Saïdou prepared us some
delicious mint drinks and we had long talks in the darkness
of the night (first lights-off during our stay).

There are things I have confronted here in Mauritania
for the first time in my life. I have realised, how safe and
easy my life has always been, and how the world's hard
side has never hit me badly. I have realised, that there
are things in life that are not passed with a cute smile.
Not even almost.
The politically difficult situation is not so openly seen in
the normal everyday life in Mauritania, but every once
a while we have got a reminder of the junta leading the country
since August 2008.

The first signs were the numerous police barriers on both
of the journeys we have taken through Mauritania: when
I was quietly looking while a soldier was ripping open the
local passanger's grocery bags, I was shocked. The way
people bow their head and silently accept the behaviour
was sad. Even more sad was, that when I asked people
about it (I actually thought the barriers only excist since
the coup) they found it totally normal. As long as people
don't know that things are not correct, how can the
problems been solved? I cannot write a lot about it, because
my facts are not based on knowledge, but more to people's
talk.
Last night we were also commanded to move inside from
the front of the house by soldiers, who didn't really look
like their mind could be changed by that cute smile of
mine. "We don't have democracy in Mauriania", was the
explanation for the situation.

Another thing I have heard about here in Mauritania, is
the slavery.

Slavery in Mauritania is an entrenched phenomenon the
national government has repeatedly tried to abolish, banning
the practice in 1905, 1981, and August 2007.
The descendants of black Africans abducted into slavery
now live in Mauritania as "black Moors" or haratin and partially
still serve the "white Moors", or bidhan, as slaves.

The number of slaves in the country was not known exactly,
but is was estimated to be up to 600,000 men, women and
children, or 20% of the population of 3,069,000 people.
Kevin Bales believes that the percentage of slaves was the
highest in the world.
(Source: Wikipedia)

READ MORE for example here: http://www.npr.org/programs/specials/racism/010828.mauritania.html

I had a long talk with a local man, who told me a lot about the
slavery between both black and whites and blacks and blacks.
In many villages in Mauritania there still excist separete
mosques, cemetaries and living areas for the offspring of
slaves and their "masters". Those two groups are rarely
combined by marriage, and if so, often the master-side family
will cut relations to the "black sheep".
If a man wants to marry a slaved woman, he must either buy
the woman from the owner, or more commonly only pay for
the womb, so that the children she is bearing, will not be
slaved anymore.

----------------------------------------

About all this I want to write to create discussion and
knowledge, because, as I said before, things can not be
corrected if they are not even known excisting.

Despite the facts of a difficult political situation in the country,
I have really loved my stay in Mauritania. Our one week
stay in a Wolof family (who are actually a minority tribe
in Mauritania and can be found in bigger numbers in Senegal)
has proved them to be amazingly friendly, laid-back and
easy going people. They have a colorful and interesting
culture full of traditions.
The weather and the location of the country creates a
certain way of life, leaving the streets quiet during the
hot afternoo, and bringing the life outside again in the
evening hours. The buzzle keeps on going till the late night
every evening. People gather in front of the houses to
socialize, play games and drink tea. Like in elsewhere in
Africa, here the man has a power to the time, not the
opposite.

I love the way the people (including small children!)
greet everyone by handshake when entering the room.
I love the way these people are free with each other;
being a muslim doesn't always mean tight headscarves
and separate rooms for men and women.
I love it! Thank you Mauritania!

And now, once more, BYE.

after careful research..

2010-06-20T13:20:00.000-07:00

The national French, Belgian, Luxembourg, Netherlands, Germany,
American, English, Danish and Italian are exempt from visa for
entry into Senegal.
Nationals of other countries must obtain visas from the consular
Senegal ease.

But why not Finnish???!!

Hakuna matata ja voi helvetti

2010-06-20T11:55:00.000-07:00

Today we found ourselves between the borders of
Senegal and Mauritania; without visas to either of the
countries.

I would say this was our journey's first actual point
when things didn't go like we planned (no, correction:
things didn't go WELL, actually they've never gone the
way we plan).
We woke up 04:30 (like planned) and carried our
backpacks - after a long time! - to the roadside, where
we spend some time waiting for the taxi to get full.
It did, and we ended up to the back seat (with knees
in our mouths), and started the journey to Rosso, the
town on the border of Senegal and Mauritania.

The landscapes where really beautiful, the desert
started to give way for savanna, and trees filled the
view. Camels were enjoying the leaves and I was
enjoying the sight of the camels.

Well, yeah, anyway, we got to Rosso and met Mohamed's
friend 'Souleyman', who had promised to help us through
the border hassle. And we were lucky to have him there:
at least it was him who took our passports and disappeared
to various offices and rooms, because I am sure if he was
not around, someone else would have taken the job without
asking us anything.

Things started to get complicated when the police officer
asked us why don't we have visas to Senegal. I didn't
actually know what to say, since it has been clear from
the first point, that

Senegal tourist visa is not required for citizens of
Finland for a stay up to 30 days.

The language barrier was causing some trouble also, and
our Soleyman wasn't much more than a beginner in English
either. I think I could have started to make a big show
there and claim that I will not need a visa, but

a) we didn't have any kind of document or proof of that
b) I do not want anybody to think that I think that as
a citizen of Finland or EU I am allowed to walk to any
country I want. I basicly agree with what the officer said:
Why wouldn't you need a visa to our country, when
we need one when coming to Europe?
Correct, I agree with you! I would have been happy to
apply for the visa during the thousand days we spent
in Nouakchott, if it was just told us before the border.

So, after asking twice if it was sure that there was no
way we could get the visa from that place - yes, the
officer did got fed up with me, you know how annoying
I can be - we didn't have any other chance but to turn
back to Nouakchott.

Only that we only had one entry to Mauritania, and we
already once left the country, whiwh means our visa to
Mauritania was not valid anymore.

It was beautiful there, though, and we were alredy making
plans of starting karjalanpiirakka business on the river
side, but Soleyman pushed us to the next office, and after
some 2000 Ouguiyas (local currency, about 6€), we had
ANNULLER written on top of the exit stamps from
Mauritania.
And note: we also have stamps from the
border of Senegal, 'REFOULEE POUR DE VISA' written
under the stamp.

We returned to have lunch in Mohamed's house heads
bowed, and he took us back like his own daughters.
Tomorrow morning we are heading to the embassy of
Senegal to ask if the visa is needed, and apply for it
if necessary.

Etta semmosta...

Yesterday's weather was someting I have never
experienced before! It started with just a very hot
air and wind blowing, but soon the whole landscape
filled with dusty sand, and you couldn't really
see more than 20 meters away. The sky was all
grey and the hot air seemed to hug yu from all
over.
Well, what is the better thing to do on that kind
of a nice weather than to go to a beach! Our hosts
assured us that this is the actual time local people
are enjoying the sun, and we got our sunscreens
and blankets and jumped to Khadim's taxi.

It was like from another planet. On the beach the
ocean was storming around furiously, and from
the opposite direction the Sahara was throwing
half of its sand straight to our faces.
I think this experience can be compared to ice
swimming in Finland. The degrees must have been
somewhere between 45-50celsius, and after
swimming (read: trying to be in the water
withour drowning) we were dry in 30 seconds. And
logically filled with sand from every corner.
And I am not exaggerating!

Thumbs up for our next try to Senegal!

See it with your own eyes

2010-06-19T04:04:00.000-07:00

After the night in the truck (Antwerpen, Belgium)

Imagine the two of us crossing the continent.. (Madrid, Spain)

Hassan, Mohamed and an average sized watermelon (Kssar Kbir, Morocco)

Beautiful family! (and Moomin cards)

Morning sunshine (Agadir, Morocco)

Woke up this morning, smile with the rising sun..
(Ismail, Ziggy, me and Youness)
(Agadir, Morocco)

Takkad, Morocco

View from Fatima's grandgrandmom's window
(Takkad, Morocco)

Henna tattoos, oooh (Takkad, Morocco)

Spicy paradise (Inezgane, Morocco)

Two lightheads crossing the Sahara
(Western Sahara)

The same lightheads

First dune!!!

(Western Sahara)

No-man's land

(Border of Mauritania)

Another beautiful family: Mohamed, Mamita and Mokhtar

(Nouakchott, Mauritania)

Language barriers break with laughter

(Nouakchott, Mauritania)

Me, coffee and milk on the beach

(Nouakchott, Mauritania)

Fishermen's treasures

So many new friends!

The desert

(Mauritania)

I never expected to find this good internet connection! Here you can see some flashes from our trip so far: 2 weeks, thousands of kilometres and hours of laughter and fun (AND hours of sitting in various transportation vehicles..)

And yeah, we decided to stay in Nouakchott for one day more.. you know..

We (yes, me too!) enjoy it here a lot, and the people are so lovely. And what's more; it seems we get to experience the real heat of Mauritania, I can't actually descripe the feeling.

We are melting! Even the breeze of wind is like from an open owen.

But tomorrow FOR SURE we are taking the early morning taxi to the border of Senegal, and from there to Dakar.

Na nga Def? Mangui fi; Mangui toudou Saana

2010-06-18T11:42:00.000-07:00

It is our last day in Nouakchott (if the plans don't
change and I will not be persuated to change my
mind again), and tomorrow morning we will start
the journey to Dakar, Senegal. It SHOULDN'T
be too long and heavy journey, and we're keeping
our hopes up. Perhaps we have noticed how much
more we enjoy staying in one place rather than
spending most of our time on move. Three days
in Nouakchott in the lovely host family, and it
feels like we have been there always; it starts
to feel comfortable to be myself in the house, and
don't feel like asking a permission or help to
every single thing. And in fact, it makes me
miss Ghana even more.
We are continuing our journey tomorrow, but
we will never forget the great hospitality
and friendliness we have received in here.
And I am pretty sure one of us (..) will one
day return to this city.

The days in Nouakchott have passed in a
lazy happiness of doing nothing, eating delicious
food and socialicing with other people: although,
again, there is only few with English skills.

Yesterday we took a taxi to the nearby beach
with Emma, Alioune and Saïdou. We passed
the fish market (daddy, i tell u, even u haven't
seen this big fishes before!) and the long rows
of colorful fishing boats. The fishermen were
wearing an all-over raincoats and were fighting
against the Ocean. We were told that it is a very
dangerous job, and many get killed. But,
Mauritania's part of the coast line is one of the
best in the world when it comes to fish, and
it is an important money source to the country.

The sand was like brown sugar, and we settled
to the empty part of the beach. I was trying
hard to have a conversation with Saïdou,
who seems to be a nice guy but doesn't have
a clue what I'm trying to say, and I don't
have a idea of his sayings. My poor French
was enought to say that the sea is beautiful,
and no, I cannot stay in Mauritania forever,
because I want to go to Ghana, and so on.
We were interrupted by the ocean, who threw
a big wave all over us: I was wet AND filled
with sand from every part of my body. Great.

For some reason me and Emma always get
invited to eat with the men; although last
time Mohamed complained that we are
too slow eaters and we should join the women,
who also gossip and talk a lot during the
eating. The men are mostly concentrated
to get the big bowl of tasty rice empty.

The menu has consisted pretty much
the same things every day: the day is
started with a big cup of arabic coffee
with a lot of milk and sugar, and a full
plain baguette for each. Lunch is rice,
fish and pieces of cooked vegetables
with variations: the rice can be plain,
jollof or with soup.
Our host family has a restaurant, and
it opens every evening at 7pm. The
family is pretty much busy with the
cookin and serving till the late night,
and I have been hanging around in the
Fast Food departement, where they
sell filled baguettes (it seems to be
some kind of meat with chips, salad
and mayoneise).
At one point Mohamed will come and
command me to the restaurant, where
I get a plate filled with food in front of
me. He's worried we will lose weight
while we stay in the house, and keeps
carrying food for us - any time he
remembers. ("NOOO, are u saying u
didn't eat anything last night?!").
I have to say huge thank yous to Mohamed,
Saïdou and Alioune, who have been
looking after us the whole of our stay.

This journey has taught me a lot about
accepting help from other people. Finnish
people are often feeling uncomfortable
if somebody has to do something big
for them. The normal phrase would be
"Oh, you wouldn't have to...", and if the
Finn is the one doing the work and
receives thank yous, the answer is
"Well, it wasn't actually a big thing".

Travelling from place to place, arriving
to each hosting place with a need of shower,
food and sleep has taught me to accept
the things I receive and be happy about
them. I would like to give these people
something for their help!
I can't even descripe the hospitality
we have received; although the ones who
have visited Africa, will know what I am
talking about. It is really difficult for a
Westerner to understand, how these
people invite you to share their everything:
food, bed and everyday activities.

I have got some nice new small friends -
and Emma some older ones.. - and been
drawing my notebook full of people in the
house; playing, watching television, smiling..
These days have been inspirational time
for drawing after a long time, and I am
really enjoying it a lot.

So, we say Djere djef Nouakchott and
the whole family of Mohamed, one day we will
meet again.
Two weeks of our journey is behind us,
and so many other experiences to face!

It feels good to be in Africa

2010-06-16T15:05:00.000-07:00

The both exit from the side of Western Sahara
(Morocco) and the border to Mauritania were
full of hassle, police officers and questions.
I didn't find any organized meaning to the fact
that our passports were checked by various
officers; who maybe just happened to pass us
while we were waiting for our driver to get
through with the documents in the office.
We were lucky enough to travel in the same
taxi with an Mauritanian woman, who was
returning home from Spain. We followed her
like two small ducks, where ever she went.

After passing our passports from
one officer to another several times we got the
permission to leave Morocco - to the no-man's
land situated between the two borders because
of the problems between the two countries.
Well, that few km looked like you could suspect:
why would anyone take care of that piece of land?
The path we drove couldn't be called a road
even with a good imagination, and I just trusted
that our driver knew where to pass to avoid the
mines in the area. The landscape was filthy, and
for some reason there were plenty of sceletons
of old cars.
We got to the Mauritanian border and went through
another hour of waiting and showing our passports,
and then we entered Mauritania.
Our fellow passangers were both happy and suprised
to hear that the officers didn't even mention any
sum of money to us; maybe because our French
was un-excisting, or because we looked nice enough?

We got to the first town in Mauritania (can't remember
the spelling), and got tickets to the next bus to
Nouakchott. With no local currency and no network
in our Finnish phone lines, we started the 6-hour
drive to the capital.
The bus was stopped every one hour by police, and
everyone's identity was checked. Logically our
passports were interesting enough to show to all
the other officers also: we were joking that maybe
they just want to write our names down to get some
new friends in FB (no single friend requests yet),
but actually, after the 4th stop and a command to
step down from the bus, we weren't joking any
more. We had to carry all our back out from the
bus and open them for the officers to go our stuff
through. And it was not us, but everybody in the
bus.
The Mauritanian woman earlier in the taxi
assured us, that the police is there just for the
security, and other people haven't been able
to answer my questions, but apparently that
is how it has always been.

You can read more about Mauritanian's
political situation from here:
http://en.wikipedia.org/wiki/Mauritania

Anyway, from the first moment we entered
Mauritania, I could nothing but to love it. The locals
seemed layed-back and friendly, and actually:
this is the beginning of Mama Africa!
The whole way from the border to the capital
was unbelievably beautiful; silky sand dunes,
big herds of camels with the shephards, simple
small houses on the side of the road...
When the sun was starting to set, the bus
stopped to the side of the road and all the
passangers made their prayers on the dunes.
Imagine this: the last shines of sun behind the
dunes, sky colored with the rainbow colors,
silhuets of beautiful people, bowing to pray.
You just imagine.

We arrived to Nouakchott in the late evening,
and our CS host Mohamed came to pick us
from the station.
He took us to his family house (three generations
under one roof), and we freshed up with bath
and a great meal. We slept perfectly well and
woke up the next morning to do some washing
before starting the day.
And it had been great, so nice! All the people in
the house, the city - it's like a city in a beach:
there is sand everywhere! - and the surroundings..
I love Nouakchott!
Donkeys, dogs; children and cars are all speeding
to one direction or to another, somewhere you can
hear music, and people are all greeting each other
with different variating hand shakes. The athmosphere
is unbelievably relaxed and laid-back.
We have been learning one of the local languages;
Wolof, and taught some Finnish to our new friends.
I have already announced that I will kidnap
Mohamed's handsome 1-year-old boy, and
spent quite a while of the day drawing to my
notebook: there are so many things to see.
We decided to stay for one day more and our
hosts promised to take us to the beach tomorrow.
When we will continue to the South, we will
meet the rainy season, so maybe it is good to
enjoy the sunshine now.

There is no network for DNA here, but don't
worry home troops, we are doing fine here!

Chapters: turist in Agadir, Behind the scarves and Through the Sahara

2010-06-14T10:53:00.000-07:00

In our one week stay in Morocco I have got to know
the basic habits of Moroccoan people. We have seen
the fancy turist areas in Agadir, the industrial part
and the university campus in the capital Rabat, the
life of the local Moroccoan people in a town of Inezgane.
And for more: the traditional village Takkad, where the
life reminded me of Lapland and the old way of living.

In our travel plan Morocco was never playing the main
role: since my interest is more in the Western Africa,
Morocco was more like a place to pass before reaching
the actual destination. During this one week I have
discovered small part of this beutiful country, met
so many friendly people and got to know lovely Moroccoan
habits. Still, instead of adapting any of these customs
I find myself observing the culture from the outsider's
view: the strong emphasis on islam culture is too strange
for me.

We had two CS contacts in Agadir, in the Southern Morocco,
and because of these people our stay in Agadir and the
nearby town Inezgane were so great. We arrived to Agadir
after a sleepless night in a bus: the gears/motor/something
else in the bus was defintely damaged, because the bus
stopped every 20min throughtout the night! I hid my money
to my shoes and tried to get some sleep.
After freshing up in the bus stations washroom, we called
our first host, Hassan (aka Ziggy) who came to pick us
from the station.
We ended up spending the night at his friend's house,
and before that we had a fantastic funny day with Hassan
and his friends Youness and Ismail. Endless laughing,
lots of jokes and traditional Friday dish prepared by
Ismail's mother: couscous with vegetables (and chicken).

Acoustic guitar, hours spend in the beach, great music,
deep talk in the way and to the other...I fell asleep
somewhere after midnight when we were watching a Moroccoan
movie (with French subtitles), and was woken up at
2 o'clock to continue the sleep in the bed (the boys
slept on the mattresses and let us have the bed, how
nice is that!)
Millions of thanks to Hassan, Youness and Ismail!

on Saturday we headed to Inezgane which was just
outside Agadir. Whereas Agadir is a highly turistic
city with fancy hotels, beach bars and broad streets,
Inezgane reminded me more of a locals living area.
Fatima picked us on Saturday noon from a crowded taxi
station,and took us to her family house. So hospitable
and friendly people! We met the women of the family:
mother Khadija, sisters Nouhayla and Assma, and the
auntie Latifa.

So, our weekend was a discovery trip to the
Moroccoan Berber women's life: who are those women,
who you see in the streets, covered with scarved
from head to toe? You see them in the streets,
passing you fast and quietly, not finding their eyes.
But in the house, when they take of their scarves,
they are like any other people: they are laughing,
adorable people who are interested in the same
issues like me or anybody else.

We travelled to Fatima's grandmother's summer house
to a smallsmall villlage in the middle of nowhere,
spend the evening visiting various grandgrandmothers
and aunties of her, and finished the evening by
getting beautiful henna tattoos to our hands.
Besides, before coming to the village Fatima took us
to the market to do some shopping, and we finally
got those harem trousers and colorful scarves
we had been longing!
On Sunday we spent the day in an empty beach
next to the village, and then came back to Inezgane
to bath and eat before CROSSING THE SAHARA.

The feeling was unrealistic. It is quiet. Emma is
sleeping next to me in a bus, we're sitting in the
first row, and the big front window opens the whole
empty darkness in front of me. The bus is speeding
through the night, the lights showing only few
meters to the front of us. Anywhere you look: nothing.

I have to say, that without the kindness and
concern of the local people the two of us would
have found ourselves from who knows where:
there has been so many small - and huge - issues
we have not known about, but things have solved
all right. Someone just appears from somewhere
and offers help. We have come to the conclusion,
that there is something between cuteness and
helpless in us, which makes people to look after
us.
We were just about to step to the bus to Dakhla,
Western Sahara, when the driver - who reminds
me of this one British actor - asked us wheather
we have 12 copies of our passports for the police
barriers on the way.

He's joking? You are thinking, and looking at him,
not sure if you should laugh. When he repeats the
question, I am assuring him that sure we have our
passports, but copies...?

The bus should leave on that minute. But no worries!
The driver takes us to the book shop, writes all the
needed information to the copies and shows us
the best place in the bus, just behind the driver.
And that is not all! When we take off from the station,
he changes the music from this arabic trallallaa
to Best of slow 2, and we start the journey through
Sahara with Eric Clapton and Bryan Adams.

Smile, big smile!

The next day in the bus - yes it took 22 hours -
was also fun, we found a lot of things to do with
Emma (shoot videos of the police barriers or our
beatiful henna tattoos, for example), and when
there was the time for lunch, we were invited to
the drivers rest room to join their meal.

We arrived to Dakhla, the city in Western Sahara's
coast line (sea in three sides of the city!) some
hours ago, and decided to take a room
from the same hotel with the drivers. We actually
would have had a place to stay overnight - in the
house of Fatima's autie, but we couldn't reach
her early enough and already booked the room.

Tomorrow our journey will continue another
1000km from Dakhla to the border of Mauritania
(yes, we did get the visas), and from there to
the capital, Nouakchott. Then it is time to (finally)
leave the arabic world behind us, take of the
scarf (although I do look pretty nice when wearing
it) and give thanks to our lovely hosts and other
helpers in the Northern Africa.

What can I say more.. Maybe that you should
definitely see us, I think we are the funniest couple
crossing these lands in a long time. We are
Westerns wearing colorful Moroccoan clothing,
pronouncing arabic in a way that it makes people
laugh, trying to solve difficult cultural problems
like how to flush the toilet? and all in all, laughing
so much throughout the day.

We have got some amazing experiences, walking
in the hills of a small traditional Moroccoan village
in the moon light, listening the prayers from the
mosque and following wolen dressed in colorful
scarves.
Singing Bob Marley alongside of acoustic guitar,
swimming in the ocean, snapping pictures of
countless camels and eating all sorts of delicious
food. And what else will be in front of us?

Morocco's beautiful people and landscapes

2010-06-10T03:23:00.000-07:00

Yesterday we suddenly realised, that we have to
cross through Rabat, the capital of Morocco, to get
a visa to Mauritania (Do people normally plan more
before these trips than us?).
Ce ne pas problem, fast check from the website of
the Moroccoan railways told us that the next
- and only - train of the day to Rabat will leave in
few hours. Change of plans to leave Tanger early
and jump to the next departing train was a pleasant
idea, not only because of the fact that I am dreaming
of Ghanaian home day and night.

We got a last favour from Amine when he picked
us from the market to take our packbacks from the
house, and then gave us a ride to the train station.
...Which was huge and luxorius! We bought the
ticket and ate the first meal of the day.
The doors to the tracks were locked, and opened
only when there was a conductor to check our
tickets. No rabbits to this fancy train!

Arabic music, couch-like (bright orange!) supersoft
seats and fellow passengers quietly smiling to our
trials to get the backpacks to the upper shelf.

In our compartment there were two guys (who
honestly speaking only came to sit there because of
us, and tried to get an eye contact from the moment
the train moved), and two sisters with small
children.
We started "talking" with the women - with no
common language - mixing some French, few words
of English, hand gestures and little drawings,
and before half an hour had passed, we had made
good friends. We didn't actually have any contacts
in Rabat because of the sudden change in plans.
Fortunately our new friends suggested (just imagine the
situation and the number of "aaa okay okay, I
think she might mean that.." and "elle est..hmm..
Je pense gue..dormir..You know?") that we
would join them to the other sister's house on
the way to Rabat; a ville called Ksarr Kbir
(I did try to pronounce it, but then let Emma
continue with the Arabic and I concentrated on
French).
The busy capital and a night in the hostel didn't
really attract us, so we were more than happy
to accept the invitation.

Ksarr Kbir was a nice small town with a lot of
horse wagons and.. rain.
We walked through the rain and through the
town, and finally reached the house with a
big figtree in front of the house. Emma
spent quite a while chasing a small tortoise
to get a picture of it - and a the son of the woman
(petit Simon) joined her with enthusiasm.

We spend a wonderful evening with the family!
The husband could even speak pretty good
English ("How can you understand what my
wife is saying?") and I am all the time
undestanding the French more (speaking is
another thing).
Very traditional Moroccoan food, the already
familiar strong mint tea and a huge watermelon
as a dessert. Emma was theoretically taken to
the family and married to the brother (who seemed
to be staying in Spain), TV was shouting in the
background, showing Western movies with
Arabic subtitles, and we found MUUMI-cards
to be given to the children.

All of us found the MUUMI game really funny,
and the children were watching astonished,
when we adults were enjoying the game and
shouting MUUMII (sometimes also maama or
mumma). Ah, a lot of fun indeed!

It was long after midnight when we settled to
the decorated sofas to sleep for few hours before
taking the early morning bus to Rabat.

Mint tea and some kind of maize pancakes
for breakfast, and then we were on our way once
again to a new bus.
Moroccoan countryside showed us the most
beautiful landscapes with sheeps, cows and
donkeys wandering around the huge sunflower
fields. Sun got steadily up and we entered Rabat.
Taxi (note = blue small one) to the Ambassade
de la Republique Islamique de Mauritanie du
Maroc, where we found a queue of people going
inside from a small door in a huge wall. We got
the application forms from the desk, and changed
more euros to dirhams from a fellow waiter.

Emma stayed outside to look after our backpacks,
and I entered the room with both of our passports,
feeling nervous (we filled the questions in the form
based on my French skills).
When I reached the desk, I only gave my own passport,
thinking that Emma has to come to submit her own,
and was confused when the officer told me to hand
the other passport as well.
I made some kind of an agreeing noise; mixing
Finnish, Twi and French, and the officer looked a
bit puzzled. "It is 'YES' you have to say, not 'umgh'".
I'm sure he checked my passport to see, in which
country we have such a weird language.

We got an order to be back by 2 o'clock, and came
to spend time in a cyper cafe.
If possible, we will continue to Agadir through
Marrakesh tonight, and spend few days in Agadir
before continuing. That is, of course, if we now
get the visa to Mauritania.

I have to say, that the more South we travel,
the more I enjoy the landscape and the people.
Although I don't know how many people actually
enjoy us: I have often found us in situations where
I maybe would prefer not to tell where I am from,
so we wouldn't spoil the image of Finland.
All I have to say is that I am happy people don't
understand what we are saying..

Mama Africa...is it?

2010-06-09T03:06:00.000-07:00

Palm trees are sharply lined to the sides
of the roads. Cars are chaoticly driving to all
directions. It's getting dark, and the signboards
of the nightclubs and restaurants give a shining
sparkle to the view. Next to the fancy restaurants,
the mosques are calling people for the prayer.
Our host is spraying perfume to his neck while
driving, and gives us a broad smile: "Let's go ladies!"

We arrived to the continent of Africa after 60 hours
of trains, buses and trucks, which took us through
Germany, Neatherlads, Belgium, France and Spain.
We experienced the morning sunshine of Antwerpen
6 o'clock in the morning, baguettes and illegal
immigrants in Paris, night train from Paris to Madrid
with silver settings and white tableclothe, and the
feeling in the Southern Spain where people all over
from Europe arrived to lay under the burning sun.

We were definitely ready to leave this continent and
enter the next one. After crosssing the whole Spain in
one day we were quite tired, but the happiness of
ferry tickets, great falafels and fast internet took our
tiredness away, and we entered the "Fast Farry from
Tarifa to Tanger 35min" (read=60min) with a broad
smile (yes, and hysterical laughing as well).
The ferry was swinging heavily from oe side to the other,
and I concentrated in looking to the waves to avoid
nausea. Suddenly there was a girl, who asked wheather
I've been to Ghana!
She had been in Ghana for 4 months through Loszughana,
and had seen me in Bantama one year earlier! World is
small, indeed. I felt a sharp longing to Ghana, I feel like
I want to rush through these countries to get to Ghana
soon.

In the harbout of Tanger there was no tens of people
trying to offer me help, taxis or information like I
thought, and we reached our host who promised to
pick us in 30min time (1hour).
Our host Amine and his friend took us to their house,
offered us the sweetest fruits in a long time and
after freshing up we went out to drink the traditional
Moroccoan mint tea; deeee-licous! We learned how
to pour the drink from high to get the foam to the
surface of the drink. (I have seen this in a documentary
from Mauritania!)

Sleep was sweet and long, you can just imagine.

Today we are chasing internet, good food, money exchange,
Moroccoan SIM-card and tickets to the next night train
to Casablanca. And a sudden skills to speak Arabic!
Allthough, I am encouraging myself with the French
every day.

We are in Africa, but like I suspected, the Arabs have
occupied the landscape, atmosphere and habits.
No, Mama Africa is still in front of us, and even though
the Mediterranean breeze mixed with the smell of musk
and mint are exotic, we need to go forward.
Morocco is yet to offer us two more cities, and then
we are heading to the Western Sahara - a land of
226 000 km² and 261 794 inhabitants.
Imagine that!

And folks, take my friend's view to our trip and read the
Finnish stories in http://myexploration-rubio.blogspot.com.
Hilarious, I would say :)

"And they lived happily ever after"

2010-06-07T03:31:00.000-07:00

Yesterday we should have remembered, that everything
will be okay. The problematic situations solve themselves
and so on, and yesterday we proved this to happen.

After desparate food search (we ended up in a brasserie
where the waiter refused to speak English with me so I
spoke Finnish to him) we sat to the steps of an open
square were people were enjoying the evening breeze,
some reading, some skateboarding.
We wanted to believe that something will come up, and
didn't make a move to find a hostel to sleep.

It started to get a bit cold, and we decided to leave the
place and check what was happening in front of some
museum, were maybe hundred mostly black people
were standing or sleeping on a cardboard.

Depuis le 27 mai, des travailleurs sans papiers
en gràve depuis le 12 octobre 2009 occupent
ce lieu.
Insèrès dans l'èconomie francaise ils
travaillent et paient leurs impôts comme
tout le monde.
Mais parce que sans le papiers, ils n'ont
aucun droit et sont victimes d'injustices,
sont exploités, vivent dans le peur des
arrestations.
Ils réclament une circulaire de régularisation
par le travail aux critères clairs et justes.

For the ones who don't have the same
parfect skills in French as I do (...),
the demonstration was concerning the
workers without legal work permits
or document, who still have normal working
contracts and who pay taxes and social
insurances like the rest of the French people.
The difference is that they have no legal
rights in any way, and that any time the
police can catch them and send them back
to their home countries.

It was great how those people tried to reach
their goal together, and we joined them to
the cardboards, spending an interesting
evening with their non-excisting English skills
and my very small French skills. Emma was
actively studying bambara (language in Mali)
from her Lonely Planet to join the discussion.

When it got colder and darker, our friends told
they will be going home to sleep, and invited us
to join. Couple of metro trips later we arrived
to our new friends appartement, and I fell asleep
to the couch after watching dvds of dqncing
competitions in Ivory Coast.

New day woke us with a sunshine, and we
invited our host to eat breakfast with us:
pain au chocolat and baquette, oh la laa,
viva la France!

Stuck in Paris - good or not?

2010-06-06T06:32:00.000-07:00

So far Africa looks like a distant dream. We started our journey
on Friday night from Helsinki to Travemünde by a ferry. The
ferry trip lasted till Saturday evening, and our mission during
the trip was to find a nice truck driver who will take us at least
some part of the way through Europe.
After carefully detecting the map of the ferry, we found the
truckers' lounge, familiarly known as "messi", and started
camping around that area. It wasn't long before the drivers
invited us to the messi to join them, and we spend funny - and
different! - evening with the drivers. We made a deal to get
a ride from two truckers to Belgiom, from where we could
continue down to Paris, Madrid and Malaga by train. Some
of them were also on their way to Spain, but the journey with
the truck would have taken almost a week so we decided to
sacrifice the money to the train tickets.

8 Hours drive from Travemünde was pleasant and fast, and it
was 6 o'clock on Sunday morning when the two of us continued
our way to the train station of Antwerpen by foot - in a lady
bug-like style (back packs). I have to say that the sleepless night
turned us into hysterical laughing creatures. It was fun, though.

In the last train we were so happy about the train: what a luxury!
Amazingly soft seats and even a carpet on the floor! We actually
even took photos of the train.
..Till the conductor came to tell we're in the 1st class while we have
tickets to the 2nd.
We proudly collected our back packs and moved to sit on the normal
seats.

Three various regional and intercity trains later we arrived to
..Paris.
Oh why, I had got enough of this enormous and
expensive city even before arriving!
We found our way to the ticket seller; who first told us that
the tickets to the night train to Spain were all sold out and
that the next evenings train only had bed places left, which
means (a lot of money).

Yeah.

What can you do, of course we had to buy the tickets and
start thinking about next nights sleeping place.

We still don't know where to spend the night.

I am seriously starting to think about asking nice looking
people randomly wheather they could couch us for one night.

But hey, it's still early! That's why we are now just enjoying
the internet access (it did take a long time to find the cafe),
and worry about sleepless night on the train station and
our empty wallets later.

What is making me happy is the number of positive CS
contacts we've got from all along our way down in Africa.
Tuesday and Morocco, here we come!
And hey, how many people actually get a change to spend
some quality time in Paris suddenly like that, eh?

One two three now

2010-06-04T02:48:00.001-07:00

Night is the best time for packing. After returning home from
cinema, where I went to see the latest Hollywood-movie with
friends, I was almost asleep. Cold shower woke me up and I
spent two hours listening Scandinavian Music Group and
collecting ONLY the most important items to my backpack
(I think I did pretty well),
while the other residents of the house were doing their night
duties for Itella.

The last days have passed in a dreamlike laziness, so many
things to do and yet there's nothing you really manage to do
but enjoy the present company..
Anyway, now there's few hours to the departure,
and I have got my travel insurance checked, as well as
my phone contract. I also found a cheap Finnish-French
dictionary from a second-hand bookshop.
West Africa, we are ready for you!

Let the angels follow us on our trip,
let the sunshine and rain give it's best,
let us find the people to help us to move forward,
let the journey be enjoyable and full
of adventures
Amen

Countdown can start

2010-06-01T00:53:00.001-07:00

When i left Medoma last August, the children were crying.
They were sitting in front of my room and wiping; Maame
Yaa was even trying to steal my bag, and wanted to join us
to the taxi when we left to the bus station.
I wasn't crying, although the tears wanted to come often
in the last days. From Kumasi I travelled to Accra - the
capital - for few days before my flight, but the actual
understanding only hit me when I was sitting in the plane
and waiting for it to take off. I was crying and looking out
of the window, unable to believe that I was going, and
couldn't tell when it was coming back.

The miserable feeling continued for long, but faded away
with time: it started to be nice to talk with somebody from
Ghana,and after the phone call I wasn't feeling sad like I
used to.

One of my friend recently asked me why do I need to go
back to Ghana.
I'm not going there to my boyfriend like many others do.
The truth is, something was left behind when came back
to Finland. Some part of me stayed in Ghana, forcing my
thoughts and mind to be in two places at the same time.
I have adapted some ways and habits from the Ghanaians
that make me different from the other Finns.

The coming Friday, June the 4th, me and Emma will step
to Finnlines ferry and our journey from the Artic Circle to
the Equator is about to start. Destination: GHANA!

I had my last day at work yesterday (again, I wasn't crying,
although I was sure I would. Maybe I will cry on the ferry
or something), and the next few days I will probably be
wandering around and trying to remember to buy tooth paste
and some mosquito repellant. Oh, and my traval insurance
card is also lost! Shit.

I will be updating my blog as often as it is possible, and
the ones who are interested can also read Emma's blog
(you can see the link on the right). Couchsurf has been
in active use, and hopefully we will meet many interesting
people on our way. And yes, I am planning to buy a
silver ring to keep in my left hand finger to avoid too
many husband candidates.

We naturally have a journey plan, but even more
naturally we are starting the journey with a flexible mind
and feel ready to change our itinary if needed (and when
forced).
But, anyway, here you can see our journey plan so far.

FROM THE ARTIC CIRCLE TO THE EQUATOR
(cities mentioned are couchsurfing contacts)

FINLAND, Helsinki (Vuosaari)
GERMANY, Luebeck
FRANCE
SPAIN
MOROCCO, Tangier, Casablanca, Agadir
WESTERN SAHARA
MAURITANIA, Nouakchott
SENEGAL, Dakar
GAMBIA
SENEGAL, Ziguinchor
GUINEA BISSAU, (ISLANDS)
MALI (through Senegal), Bamako (Timbuktu?)
BURKINA FASO, Bomo Dioulasso, Ougadougou
GHANA, Bolgatanga, Kumasi

I'm going back to Ghana, and it feels great. I am imagining
the time when I drop from a trotro at Asore Nkwanta and
walk besides the dressmakers and shopkeepers, greet
people at the well and meet everybody. Whoah, so easy
and difficult to imagine.
I do know that it will not be the same, but I'm mentally
ready for that. Anyway, it is hard for me to believe I
wouldn't enjoy Ghana like I used to.

The north

2010-05-16T15:23:00.000-07:00

Home sweet home: Rovaniemi and my parents' house.

I am doing something really familiar: it's long past midnight
and I am spending the fourth hour in front of the computer
screen.
Browsing is like diving into a deep water: you forget the
time, you forget what you should be doing.
Besides chatting with numerous friends about Ghana,
immigration, next weekend's party and the great sunny
weather outside, I've been immersed in reading a blog
by a random woman, who seems to have a beautiful child
and hilarious style in writing.
The last days I have browsed through various blogs:
they are now really IN! But - suprisingly or not - the
popular blogs seem all to contain less text than pictures,
and most of the times pictures of clothes!

Viimepäivät olen viettänyt pohjois-Suomen tuoksuissa ja
tunnelmissa. Tuntuu ristiriitaisesti siltä, kun olisin jälleen
kotona. Koti on täällä, koti on niin monessa muussakin
paikassa.
Aurinko on hellinyt, olen ottanut aurinkoa äitin kanssa
mökin pihassa Utsjoella ja takapihan terassilla Rovaniemellä.
Olen pyöräillyt pitkin Rovaniemen raittia, tavannut ystäviä
toisensa jälkeen, juonut vihreää teetä yhdellä punaisella
sohvalla ja kuunnellut Jätkäjätkien uusinta sinkkua toisella,
sinisellä.
Käytiin tarkistamassa erään ystävän kesämökin
kunto ja istuttiin yömyöhälle asti Kauppayhtiön upottavilla
sohvilla pelaamassa Haluatko Miljönääriksi-lautapeliä.

Ennen kotiin (ja vierashuoneen levitettävälle sohvalle)
asettumista kävimme melkein koko perheen voimin Utsjoella
laskemassa pappa viimeiseen lepoonsa Utsjoen tunturin
lakeeseen. Nyt tuntuu hyvältä, näin sen pitikin mennä.
Näimme paljon sukulaisia, muisteltiin yhdessä.

9 työpäivää jäljellä, pakkauslista valmiina ja pää täynnä
unelmia, täältä tullaan!

En ole varma haluanko edes yrittää englanniksi kirjoittamista:
suomen kieli tuntuu omimmalta, enkä saa ehkä asioita
ilmaistua niin kuin haluaisin. Vai pitäisikö sitä vain yrittää
ja opetella?

2010-05-15T06:17:00.000-07:00

Kun minä olen kulkenut
elämäni lukemattomien jänkien yli
ja minut kätketään
kohtaloni tievan santaan,
anna Sinä
minun sieluni hautautua
tunturin rinteeseen,
sen vapauteen,
sen äärettömyyteen,
jossa Sinun henkesi puhuu.

-Yrjö Kokko-

Train

2010-05-12T00:00:00.000-07:00

It's early morning.
A train is moving through the landscape.
It is coming closer to it's destination, Rovaniemi.
The journey has taken over 12 hours from the capital
of Finland. During the trip the views have changed.
Lakes are still partly covered with ice.
The new green grass has not yet started flourishing.
The trees are naked, without leaves.

In the train, a young woman is reading a book.
Next to her, an older lady is knitting a pink baby sock.
They are smiling to each other.

"Are you working in the capital?", the lady asks suddenly.
"Yes, I'm working there, now I'm going home to visit my family",
young woman answers.
"So it seems, the whole train is full of youth, I think I'm the
only old one here!"
"So many of us have moved there because of work or school."
"That is what happens these days. Lapland is dying! When I
first came to Kemijärvi, there was about 11 000 inhabitants.
Now it's left with 4000. Think about it."
"Are you originally from Lapland?", interrupts an older man
from the seat next to us.

The lady continues her story. She's a farmer's daughter from
the Southern Finland, married by a farmer from the Lapland.
Old gentlemen from the next seat tells that her wife is working
in the University. He, himself stays in Helsinki, but they have
quite a few houses and villas in the upper Lapland.

Young woman is following the conversation silently, smiling
to them. She joins in, when they start talking about foreigners
picking berries in Finland.

"They are hard working people, Finns are lazy", comments
the gentlemen.
"Finns are not lazy, those foreigners come here to pick my
berries from my land!", exclaims the lady.
"Not all the Finns are lazy, but so much berries are left in
the forest these days that it makes no harm if the foreigners
pick them for us", calms the young woman.

There are quiet moments.
The young woman is dozing, she has slept restlessly on
the two seats of the train.
The old lady continues knitting, muttering to herself
about the difficulties in life.
The gentleman from the next row is now quiet.

"Good morning! We are shortly arriving to Rovaniemi..."

Young woman and the older gentleman start collecting
their things.

"Oh, we haven't even eaten any breakfast! Please, take
some cookies!", the old lady says to the woman.
"Thank you so much", smiles the woman and takes a
home-baked cookie from the lady.

The train stops.
It is half an hour late.

Spring buzz

2010-05-09T01:55:00.000-07:00

Sunday morning. The large second hand market in Vallila
is crowded, and I zigzag between the people using my
elbows to reach the tables full of clothes.
Finnish people are not really business-minded: most of
the clothes cost less than 1 euro, and I know from my own
experience, that with that kind of prizes you'll end up
with nothing in your hands.
But there's another side of the coin: they also get rid of the
stuff they came to sell, and that is the main point!
I have to admit, that often I don't even stop at the tables
where there are foreign sellers: mostly the prizes
are higher.

I come home, switch on my laptop and radio.
Pieces of fresh tofu and grapes for lunch.
They are playing songs by women in the radio
because of the Mother's Day.

The whole weekend has been full of great movies
(www.haff.fi), great company and good mood. I have
been jumping from place to place, and reached home
only to sleep. It feels good to be on move, and this
seems to happen to me every spring: when I can count
11 days left at work, and the environment around
me is getting ready for the summer, the buzz in my
head is making rational behaviour almost impossible.

I am heading to Rovaniemi and Utsjoki to the Northern
Finland in the beginning of the new week. It will be
good to meet my family, friends and relatives from the
North..but I am afraid of the weather! This morning my
mom told me (I called her to sing HAPPY MOTHER'S
DAY) that she had just last week left her cloves home
for the first time.
Ok, the spring is not really far here either, but..oh no!
I'm getting ready to the journey by packing my woollen
socks and winter clothes!

The movies I have seen during this weekend at Helsinki
African Film Festival have been interesting and woken
up many feelings in me, both tears and laughter.
Last night the subjects even came to my dreams, and
I spend a long night in 1950's South Africa.

dream of Africa

2010-05-04T01:55:00.000-07:00

Despite the wet snow coming from the sky (yes, believe it
or not, it is snowing in Helsinki in the beginnig of May..)
my mind is full of sunshine and birds chirping. The journey
is little by little, when the days are passing and the departure
date drawing closer, turning from dream to truth.

Yesterday I went to Vantaa to these huge outlet stores to look
for a backpack. I was accompanied by my friend, who told
me all the good qualities of various different labels. Well.
It didn't took me too long to choose the best one: I ended up
buying my favorite colored pack, although the size was 10
litres more than what I had thought.

At work I spent quite a long time writing a packing list and
there is already a large drawing of Western Africa on my wall
in my room, filled with small pieces of information and
couchsurfing contacts.
I am definitely not a person who spends half a year reading
about the historical background of my travel destinations, but
when I finally get into the dreaming mood..that's basicly
all I do.

I did go to cinema last night. The movie, The desert flower,
was good like I had expected ( although it did give only one
side of the truth - pretty negative one - to the viewers ),
and I realised once again that it is impossible to fit the
whole continent of Africa under the one concept. I think
you could spend a lifetime discovering different parts of
Africa and still end up with only a percentage of all the
knowledge there is.

2010-05-02T02:01:00.000-07:00

kirjoituspysähdys.

leipää
cous cous
perunaa
porkkanaa
lanttua
naurista
purjoa
jogurttia
mysliä

ennen sitä suihkuun

ja ehkä päänsärkylääkettä
tai mikähän toimisi
kun molemmat nenät on tukossa ja pää tuntuu tukkoiselta

ota mukaan myös työmatkasetelit
ja käy lataamassa bussikortti

Linssicurrya ja bankua

2010-04-25T13:17:00.000-07:00

Kun on viettänyt pidemmän aikaa ulkomailla ja tutustunut
toiseen kulttuurin, sanavarastoa alkavat värittää lauseet
kuten "suomalaiset aina.." ja "niin tyypillistä suomalaista".
Ajatusmaailma rakentuu kahden tutun kulttuurin ympärille,
ja huomaamattaan näitä kahta erilaista maailmaa vertailee
ja asettaa paremmuusjärjestykseen.

Välillä mietin, kuten monesti Ghanassakin (kaivatessani
ruisleipää tai syksyn kirpeitä iltoja): eikö kahden kulttuurin
parhaita puolia voisi yhdistellä ja muodostaa yhtä täydellistä
Saanan maailmaa, jossa kuunnellaan sekaisin Scandinavian
Music Groupia ja Kwabena Kwabenaa, nautittaisiin parhaita
pumpulilumipäiviä (muutama) ja sitten auringonpaistetta,
josta jaksaisi silti yhä olla kiitollinen.

Sellaisella maailmassani olisi myös äiti ja iskä, kymmenet
rakkaat ystävät Suomesta ja Ghanasta, hyvä kirjasto ja
ruoka-aineet niin bankuun kuin linssicurryynkin. Ei olis
katuojat täynnä muovijätettä, muttei myöskään alkoholisteja
eikä juroja kyynisyyteen taipuvia elämänmasistelijoita. Olis
solidaarisuutta ja ymmärrystä riittävissä määrin.

Katsellessani ymmärtämättömyyttä täynnä olevia -
jonnekin muualle kuin Saanan maailman sopivia - ihmisiä
metroissa, juna-asemilla, Narikkatorilla, mietin vain miksei
suvaitsevaisuus voisi olla yhteinen ominaisuus kaikille, ja
miksi se tuntuu olevan aina oppositiossa.

Kaipaan Ghanaan ja maailmalle, mutta on myös hyvä huomata
että elämästä Helsingissä on muodostunut koti ja hyvä
olo. Arkipäivät koostuvat yhä suomalaisuuden ja ghanalaisuuden
sekoituksesta, mutta syksyn tunnelmat ovat jääneet taakse, ja
painan iltaisin pään tyynyyn iloisena tulevasta päivästä.
Kesän jälkeinen elämä Helsingissä siintää jo horisontissa,
mutten kiirehdi. Niin monesti mieli on jo tulevaisuudessa, kun
sen tulisi olla juuri tässä. Siksipä tartun hetkeen ja keskityn
tähän: viikonlopun saalis on shea voi ja afrikkalainen musta
saippua: kasvojenpesulle ja nukkumaan!

Weakness of the will

2010-04-20T07:28:00.000-07:00

Tänään päätin mennä suoraan töistä Malmin kirjastoon,
ja keskittyä muutamaksi tunniksi pääsykoemateriaalien
lukuun. Tarkoitukseni oli lukea myös ruokatauolla, mutta
huopatossutehtaan kaltaisessa talossa oli yksinkertaisesti
mahdotonta pysytellä hereillä.
Nukahdin lasten tuhinaa kuunnellessa itsekin, ja heräsin
kun tyttö kiipesi syliini ja kaivautui jatkotorkuille fleecehuovan
sisään.

Kirjaston seinällä oli lappu, jossa kehoitettiin hiljaiseen
puheääneen ja puhelimen sulkemiseen. Etsin yksinäisen
nurkan, johon levitin laukkuni ja takkini. Kaivoin materiaalit
esiin. Kello näytti 16:02.
Nurkan takana nuori poika puhui puhelimeen. Painoin kädet
korvilleni ja jatkoin lukemista. Päässäni kuului huminaa.

Hetken päästä aloitin sivun alusta, mistä tässä puhuttiinkaan?

Katselin ympärilleni. Ulkona näytti tuulevan, mutta aurinko
paistoi. Onkohan siellä lämmin?

Kello 16:21. Työnnän paperit takaisin laukkuuni ja karkaan selailemaan
romaaneja hyllynväleihin. Kymmenen minuuttia myöhemmin
lähden kotiin päin. Kävelen takki auki ja kaulahuivi huitaisten
kaulaan heitettynä. Aurinko paistaa, ja on aika lämmin.
Mietin kesää, ja toivon että elokuussakin olisi lämmin.

Meidän piha on sulanut jo kokonaan lumesta. Kukkapenkistä
puskee oransseja kukkia ja uusi ruoho vihertää. Kevät tulee niin
nopeasti.
Syön lempivälipalaani; soijajogurttia, persikkaa ja banaania,
hunajakuorrutuksella. Kaivan laukusta lainaamani kirjan,
yläkerrasta kuuluu kämppiksen stereoiden basso.

Huone on taas sekaisin. Taittelen vaatteita kaappiin, ja kasaan
kirjoja lattialta hyllyyn. Mistähän saisin uusia huonekaluja
ensi syksyksi, kun saan suuremman huoneen. Olisi kiva saada
sohva.
Puhelin soi, työkaveri soittaa ja ehdottaa lenkkiä. Vilkaisen
ulos auringon paisteeseen, ja laukussa odottavaan
pääsykoemateriaaliin.
Mennään vaan, milloin nähdään?

Suomielämää

2010-04-19T13:52:00.000-07:00

Katson taaksepäin menneisiin päiviin ja kuukausiin. Matka elokuusta
on ollut pitkä ja mäkinen, mutta kevään aurinko sulattaa hymyn huulille
ja saa mielen kaipaamaan - jälleen - maailmalle.

Suomeen paluu elokuun puolessa välissä - yli 8kk sitten - alkoi päätä
särkevällä malarialla, uudella asunnolla Helsingin keskustassa, työnhaulla
ja sydäntä kivistävällä ikävällä ja levottomuudella. Haahuilin jossain
sosiaalisuuden rajamailla, uppouduin uskomattomalla mielenkiinnolla
Frendien dvd:lle kerättyihin tuotantokausiin ja täytin kalenterin sivut
kysymyksillä Milloin tämä olo menee ohi?
Puhelinlaskut olivat päätähuimaavia, ja suunnittelin Ghanaan karkaamista;
eräs Helsingissä asuva ghanalainen ystäväni heitti ehdotuksen työnteosta
Accrassa. Jälkeenpäin ajateltuna voin vain hymähdellä itselleni, ja
sille innolle millä koitin järjestää taloudellisesti järjetöntä ajatusta
todeksi - piti vain päästä pois.

Lokakuussa löysin netistä epämääräisen sivuston "Ghana Union Finland",
jonne lähetin sähköpostia. Sain vastauksen, ja kutsun Kontulassa pidettäviin
hautajaisiin. Tämä kuulostaa ghanalaiselta, ajattelin ja ympyröin päivän
kalenteristani punaisella.
Lauantai-iltana löysin Helsingin ghanalaiset; satoja lapsia, nuoria ja aikuisia!
Ghanalaista ruokaa, ghanalaista musiikkia, twi:n kieltä. Katselin haltioituneena
ympärilleni, ja päädyin viettämään useamman tunnin ihmisille jutellen ja
tunnelmasta nauttien. Tapasin Medomasta tutun ghanalaisen naisen, ja
jopa Georgen, jonka tapasin Helsingin lentokentällä paluulentoni jälkeen.

Noista päivistä tuntuu olevan ikuisuus. Vapun lähestyessä tunnen jo Helsingin
omakseni; minulla on kaksi työtä, pieni kammari omakotitalon yläkerrassa
Pukinmäessä ja useampia läheisiä ystäviä. Elämä on aika hyvin reilassa!

Elämä vie kummallisiin suuntiin, ja joskus en voi olla ajattelematta,
kuinka pieni on sattumanvaran mahdollisuus? Perhosen siiveniskun tavoin
pienet tekoni elämässä johtavat seuraaviin, ja suurempaa Voimaa on
kiittäminen siitä, että minun siiveniskuni ovat aina osuneet niin nappiin.
Tänään olin huonolla tuulella, kun yllättäen eräs tuttuni yllättäen tokaisi
When I saw you yesterday, i couldn't stop thinking: This girl is always
smiling!
On aika surulle ja kyynelille, on aika ilolle ja naurulle. Ilman suurempaa
syytä ei ehkä kuitenkaan kannata tuhlata useampia päiviä naama rutussa,
vaan laittaa hyvää musiikkia soimaan ja uskoa hymyn parantavaan taikaan.

Lähes vuosi ehtii kulua täyteen, ennen kuin on aika jälleen pakata reppu
ja suunnata hetkeksi tien päälle ja reissaamisen avartavaan maailmaan:
Ghanaan paluu oli suunnitteilla jo ennen Suomeen saapumista, mutta
levottomat jalat kaipaavat myös uusiin maisemiin.

Onnekkaan (sattuman?) kautta löysimme ihanan elämäniloisen
Emman kanssa toisemme, ja suuntaamme Ghanaan kesäkuun alussa
maateitse. Päivät täyttyvät matkasuunnitelmista (suurpiirteisistä), ja
silmät auki haaveilusta.
Kohta voi jo alkaa ruksaamaan päiviä yli kalenterista; lähtölaskenta alkaa!

Toinen todellisuus

2009-08-13T01:17:00.000-07:00

Kyyneleet tulivat lentokoneessa. Kuu ei ollut taysi
kuten olin laskeskellut, mutta loisti kirkkaana ja
heijastui lentokoneen kiiltelevaan siipeen.
Lentoemanta toi eteeni muoviin kaarityn aterian,
ja vieressani istuva ghanalainen meikkitaiteilja
rupatteli suuresta ruokahalustaan.
Nukahdin, ja herasin kun ylitimme Alppeja. Katselin
taivaanrannasta kohoavaa kajoa, joka kohta kasvoi
kirkkaaksi aamuauringon paisteeksi.

Yo lentokentilla ja lentokoneissa sujui hamarassa
hammennyksessa, ja Frankfurtin lentokentalla
istuessa katselin ohi valuvaa ihmisvirtaa kuulokkeet
silmissa, katse tarttuen jokaiseen tummaihoiseen
ohikulkijaan.
Paolo Nutini lauloi korvissani

Cross the border,
Into the big bad world
Where it takes you 'bout an hour
Just to cross the road
Just to stumble across another poor old soul from
The dreary old lanes to the high-street madness
Eye fight with my brain to believe my eyes
And it's harder than you think
To believe this sadness
That creeps up my spine
And haunts me through the night

These streets have too many names for me
I'm used to Glenfield road and spending my time down in in Orchy
I'll get used to this eventually
I know, I know

Helsingin lentokentalla tajusin etta eras poika tuli
kanssani Accrasta saakka, juteltiin.
Ulos paastyani soitin Naomille, juttelin pastorille,
ja soitin viel Douglasille ja Oforille.

Helsingissa satoi vetta, lentokoneesta katsoessa talot
nayttivat varikkailta nukketaloilta metsan keskella,
eika missaan nakynyt ihmisia.

Ensimmainen paivani Suomessa paattyi Kallaveden
kirpeassa jarvivedessa uimiseen keskella yota saunasta
juostessa, ja nukkumaan mennessa kaariydyin paksun
peiton sisaan.
Aamulla ystavani soitti: saimme asunnon Helsingista.
Uusi elama alkaa.

byebye

2009-08-10T01:36:00.000-07:00

Aurinko nayttaytyy ensimmaista kertaa kuukauteen.
Herasin kuudelta, nukuin viimeisen yon omassa huoneessani
haahuiltuani levottomana yhteentoista asti viimeisia
papereita kirjoitellen ja laukkua pakkaillen. Susaanan
kolme pienta pentua kiipeilivat sangylla seuranani,
pienin kermanvarinen kaariytyneena pienelle keralle
lattialla makaavan muovipussin varjoon.

Internetkahvilaan lahtiessani naapurit huudahtavat
"Now you're going?" ja heilautan kattani merkiksi,
etta olen viela tulossa takaisin.
Tienlaita on taynna ihmisia, ja tayteen angetyt
trotrot hurahtavat ohi. Lahden kavelemaan tienlaitaa.
Hetken kuluttua naapurinpoika Elvis hurauttaa
viereen vahan harvinaisemmalla valineella - pyoralla.
Han kysyy mihin olen menossa, ja kohta pyorailen
kohti nettikahvilaa Elvis takapakkarilla. Istutan hanet
xbox-pelin eteen ja itse tulen varmistamaan
lentoajan. Viilea aamutuuli puhaltaa avoimesta
ovesta, viereisella tietokoneella soi Bob Marley
ja autot soittavat torviaan ohi hurahtaessaan.
Voi Ghana.

Eilen illalla tayttavan fufu-aterian ja Lianen, Benin
ja Douglasin vierailun jalkeen istahdimme Naomin,
Joycen, Princen ja Oforin kanssa huoneeni
ulkopuolelle ja poksautimme auki (alkoholittoman)
kuoharin. Ohikulkijat taisivat kuitenkin kuvitella
prosentteja olevan enemmankin, sen verran
paljon nauroimme ja rakatimme vatsat kippuralla!
Ofori pyyhki kyynelia silmistaan, "I laugh so much
I start to cry". Naomi ja Joyce alkavat jalleen
nauramaan - Oforin englannin kieli ei ole viela
aivan laatutasoa.

Lahjoja on jaettu, isot laksiaisbileet pidetty ja
hyvastit sanottu jo melkoisen monelle ihmiselle.
Edellisiltana loysin jalkani sidottuna sangynlaitaan
nukkuessani tyttojen makuuhuoneessa, "Saana
we will lock you to your room!"

Olo on absurdi.

Suomea kohti lennetaaaaaan.

lahtolaskenta

2009-08-05T02:21:00.000-07:00

Anteeksi hiljaisuuteni, olen kirjoituskyvyton.
Kotiinpaluuseen on viikko, suunnitteilla on isot
laksiaisbileet minulle ja Theresalle perjantaina.
Eilen ostettiin 100 sydamenmuotoista I love you-
ilmapalloa, ruokaa kokataan lasten lisaksi ainakin
40 hengelle ja jaateloita on ostettava 150.

Paivat kuluvat suloisessa sekasotkussa ja valilla
kaivaudun peiton alle lukemaan kirjaa aikaisina
aamun tunteita, ihan vain siksi etta kohta ehka
teen toita ihan oikeasti joka paiva ja silloin ei
jaada peiton alle makoilemaan.
Iltaisin otan peittoni ja hiivin tyttojen makkariin
nukkumaan, minun paikka on patjalla Charityn
ja Abigailin vieressa. Eilen illalla kuuntelin
kasvattiaitimme kevytta kuorsausta ja pikkupoikien
mekastusta kaytavassa ja mietin, etta jonkun
pitaisi pistaa ne kuriin ja nukkumaan peiton alle.
Jatan huolestuneita muistilappuja tuleville
vapaaehtoisille, ja olen iloinen tietaessani, etta
pari viikkoa minun jalkeeni taloon pitaisi saapua
kaksi saksalaispoikaa vuodeksi.

"in fact Saana, when you are in Finland, I will send
you a letter. It will be really sad letter, then you too
will feel the sadness like I do. I'm really good at
writing sad letters!"
- Isaac 15v.

Launtai-iltana istuskelin koulussa seuraamassa
tyttojen lauluharjoituksia, ja he innostuivat tekemaan
laulun minusta. Nauroin ja itkin samaan aikaan.

Sunnuntaina lahdettiin - kaiken haseltamisen jalkeen
- viela paivaksi jarven rannalla kavereiden kanssa.
Karkasin kotoa ja kerroin lapsille etta meen vaan
moikkaa kavereita, enka suinkaan jarvelle jonne he
varmasti haluaisivat tulla.
Saat eivat viimeviikkoina ole olleet niinkaan aurinkoiset,
eika sunnuntai tehnyt poikkeusta, vaan nautimme
uimisesta suuren pilviverhon alla. Iltapaivalla myos
kirkosta karanneet Naomi, Joyce, Ofori ja Prince
liittyivat seuraan, ja vietimme ihanan paivan niin
monien ystavien seurassa. Autossa nukahdin Oforin
kylkeen nojaten pitkan paivan (ja muutaman oluen)
jalkeen.

Mita sita viela voisi sanoa. En voi ymmartaa etta olen
kohta Suomessa, mutta ajatus mummin mokin rauhasta,
illoista yhdessa saunan jalkeen ja kavelylenkeista
Tinkan kanssa rauhoittavat hammentynytta mieltani.
Maanantaina suuntaamme Naomin, Joycen ja Oforin
kanssa Accraan, ja vietamme tiistain yhdessa ennen
koneen lahtoa ilta yhdeltatoista.

Viikonloppu viallisten ihmisten maailmassa

2009-07-21T04:48:00.000-07:00

"Get ready, this is a crazy people's world", sanoi

tanskalainen ystavani Liane, ennen kuin astuimme

sisaan Nkoranzan kehistysvammaisten orpokodin

portista. Katselin ymparilleni laajalla piha-alueella:

valkoiseksi maalattuna pienia kivibungaloweja, isoja

nurmikkoalueita ja vesileluilla taytetty uima-allas.

Meita tervehti iloisena vastaanotossa istuva Mercy,

joka on tyoskennellyt keskuksessa useamman vuoden.

Orpokodin tyontekijat sitoutuvat tyohonsa melkoisesti,

silla jokainen caregiver ottaa huolehtiakseen yhden tai

useamman lapsen, joille he esiintyvat vanhempina: lapset

asuvat ja nukkuvat caregiverin kanssa samassa huoneessa.

Lapset loysimme tv-huoneesta, jossa he katsovat elokuvia

joka ilta ennen nukkumaanmenoa. Eriasteisia henkisia ja

fyysisia kehitysvammaisia on orpokodissa noin 60, 4-vuotiaasta

aikuisiin.

Pikkuinen Kwadwo-poika juoksi luokseni huoneeseen astuttuani,

otti minua lujalla otteella kadesta ja toi minut istumaan matolle.

Vilkkaat silmat katselivat minua kiinnostuneena, ja han paasti

suustaan innostuneen kirkaisun. Viikonlopun aikana ihastuin

tahan jaarapaiseen ja vilkkaaseen poikaan: han tuntui ehtivan

jokapaikkaan samassa hetkessa, ja sai muut lapset ja henkiloston

yhta aikaa hermostumaan ja nauramaan. Kwadwo ei pysty

puhumaan, mutta onnistuu ilmaisemaan itseaan hyvin kasiliikkeilla.

Hollantilais-amerikkalaisen pariskunnan perustama orpokoti on

uniikki tapaus Ghanassa: luultavasti missaan kehitysvammaiset

eivat saa olla samalla lailla omia itsejaan kuin tuossa omassa

pienessa maailmassaan. Viikonloppu oli minulle aivan uudenlainen

kokemus, ja nautin orpojen valittomasta ja luonnollisesta seurasta

suuresti. Orpokodista loytyy myos workshoppeja niin lasihelmien

tekemiseen, ompelemiseen ja kenten kutomiseenkin, joiden avulla

asukkaat valmistavat tuotteita myytavaksi heidan omassa

kaupassaan. Keskus on saanut vuosien aikana monia sponsoreita

Euroopasta ja Amerikasta, jonka avulla asukkailla on henkilo-

kohtaiset avustajat ja monipuolinen paivaohjelma seka ruokavalio.

Ystavani Liane tutustui paikkaan muutamaa vuotta aiemmin,

jolloin han muutti asumaan keskukseen kumasilaisesta orpokodista

tuomansa Kojo-pojan kanssa. Kojo loydettiin hylattyna ja

puolikuolleena metsasta muutaman vuoden ikaisena, ja tuotiin

orpokotiin samalla viikolla kun Liane saapui Ghanaan.

Kehitysvammaisten vanhemmille ei tarjota Ghanassa

minkaanlaista tukea tai turvaa; kehitysvammainen on vanhemmille

vain taakka. Silti on vaikea kuvitella aitia hylkaamassa mykkaa

lastaan keskelle metsaa. Yhakaan Kojo ei puhu, ja villeihin

silmiin katsoessa jaa miettimaan, mita tuon pienen pojan paan

sisalla liikkuu. Laheisyydentarve tuntui olevan suuri, silla han

ripustautui omistavasti minunkin ymparilleni lahes valittomasti.

Ajoittain pystyin kuitenkin nakemaan vilauksen hymysta tai

iloisesta yrityksesta nauraa.

Mukavan viikonlopun jalkeen palasin kotiin iltapaiva-auringon

viimeisilla sateilla, ja loysin ystavani pelaamassa jalkapalloa

kirkkovaatteet paalta takapihaltamme. Oli kiva tulla kotiin, joskin

rajahdin Abigailille, kun huomasin etta han oli nappaillut tayteen

viimeisen filmirullani.

Illalla viritimme lapparin keittin ovelle, ja saimme suuren kansan

lapsia katsomaan amerikkalaisleffoja oveni eteen.

Maanantaipaivan vietimme eraan talomme pojan kanssa sairaalassa,

hanella oli ollut hammaskipuja jo yli viikon.

Viiden tunnin odottelun jalkeen kavimme ottamassa puudutuksen, ja

kohta laakari kaivelikin Ampretwumin suuta pihdeilla. "We can't

save this tooth." Olin ihan samaa mielta, kun nain neljassa palassa

suusta kaivetun hampaan mustat jaannokset, mutta silti on vaikea

ymmartaa miten noin nuorelta pojalta poistetaan rautahammas!

Monesti lasten hampaat ehtivat ennen laakariin menoa kuitenkin

jo niin huonoon kuntoon, ettei muuta mahdollisuutta ole.

Nakisittepa 9-vuotiaan Abigialin hampaat!

Piirsin jo paperille viimeisten kolmen viikon kalenterin, kun kaikki

asiat eivat meinaa pysya mielessa. Suunnitelmiin mahtuu viela

hautajaiset, kihlajaiset, jarvireissu kavereiden kanssa ja monen

laisia pienia hoidettavia asioita.

Wo ye kesie! - You are big!

2009-07-17T07:12:00.000-07:00

Ghanassa peruukkeja eivat kayta vain kuolemansairaat,
vaan ne ovat yleisia kaunistuskeinoja naisen jokapaivaisessa
elamassa. Hiuksiin muutamaksi kuukaudeksi jatettavat
hiuslisakkeet ovat myos luonnollista hiusta yleisempia
- ja helppohoitoisempia: tekohiusta ei tarvitse pesta, vaan
tarkeinta on suojata se kastumiselta. Sateella kadut
vilisevatkin paikallisia naisia mustat muovipussit paassa
hiusten suojana.
Tummaihoisten luonnollinen hius kaipaa kampaajan pesua
kerran viikossa. Hius on hauskaa ja taipuvaa: ei paljon
lakkaa tai muotovaahtoa tarvitse!
Miesten hiukset - varsinkin Kumasissa - on sheivattu
muutaman millin sangeksi melkein joka paassa. Hiemankin
ylikasvanut hius synnyttaa ohikulkevissa negatiivisen
reagtion, rastahius nimittain kuvaa Ghanassa laiskottelua,
pilvenpolttoa ja renttuilua. Omien rastahiusteni takia
olenkin kaynyt useita hiuskeskusteluja, ja kuullut
kymmenittain samanlaisia tarinoita: "Oi, kylla mullakin
oli rastat, mutta leikkasin ne pois perheen painostuksen
takia". Kapinoivat rastanuoret loytaakin paaosin rannikolta
ja Accrasta, jonne he ovat karanneet vanhempien
painostuksen alta. Myos pohjoisesta Bolgaangalta loysin
rastayhteison, jossa miehet uhmakkaasti kasvattivat
hiuksensa pitkiksi ja takkuisiksi.
Reggaemusiikki sita vastoin on koko kansan suosikki, ja
Bob Marley ja etela-afrikkalainen Lucky Dube soi paivittain
korvissa.

Hiusteni lisaksi saan naina paivina kuulla myos muuten
runsaasti kommentteja ulkonaostani. Ghanassa vietetyt
kuukaudet voi laskea kiloina vyotaroltani, eivatka
paikalliset ujostele kertoa mielipiteitaan, vaan paukauttavat
iloisena pain kasvojani, miten olen sitten naina paivina iso!
He eivat suinkaan tarkoita loukata, painvastoin! Ghanassa
lihavuus on kaunista - ainakin suurimman osan mielesta.
Itse olen koittanut ottaa kommentit kehuina eika niinkaan
loukkauksina, ja olenkin onnistunut melko hyvin. Olen
kuitenkin kuullut tarinoita itkuun purskahtaneista
vapaaehtoisista, kun joku Avulias Aatu on aloittanut
iskuyrityksensa kehumalla kilojen maaraa.

En ole viela aivan vakuuttunut siita etta liikakilot
kaunistavat minua, ja olemmekin aloittaneet Thessin
kanssa viimeisten viikkojen kunniaksi kello kuuden
kuntopiirit kolmesti viikossa. Onpa kiva tehda jotain
fyysista (veden pumppaamisen lisaksi)! En ymmarra
missa asiat menevat vaarin, silla ghanalaiset itse
ovat pienesta pitaen sellaisia lihaskimppuja, eika
lahes kukaan treenaa salilla. Miksi me obrunit vain
kasvetaan??

Viimeisina viikkoina nautin olostani suunnattomasti:
paivat kuluvat viimeisia proggiksia viimeistellessa,
ystavien ja lasten seurassa oleskellessa. Abigail on
asettunut huoneeseeni melko pysyvan tuntuisesti, ja
onkin kantanut suurimman osan vaatteistaan
huoneeseeni. Lahdin kotoa tanaan viikonloppureissulle
naapuri regionille, ja jatin tytoille avaimen (Silla
ehdolla ettei siita tule yleista leikkikenttaa).
Susaana pujahtaa myos yha useammin huoneeseeni
kollottelemaan, ison mahan kanssa kun ei paljon
katoilla hypita. Kuinkahan monta kymmenta pikku
Susaanaa sielta tulee! Toivottavasti ehdin nahda
mirrit ennen lahtoani.

Ja vihdoin: nailla nakymin petipunkeista on paasty
eroon, mutta ei se mikaan pikku juttu ollutkaan.
Sangyt kannettiin ulos, rikottiin paloihin, suihkutettiin
ympariinsa, koottiin takaisin, patjat kannettiin ulos,
suihkutettiin, kuivattiin auringossa, ja lisaksi kaikki
vaatteet pestiin. Eika lapsia olekaan kuin 35!
Pyykkipino oli suurenmoisen suuri. Kuvitelkaapa.

Miten sanotaan ranskaksi

2009-07-10T10:01:00.000-07:00

Telkkari lahettaa aanekkaasti ratisevaa lahetystaan,
silmia painaa vahingossa nukutut paivaunet, ulkona
tuulee rajusti ja ihmiset kiirehtivat eteenpain nuttu
korvissa; nayttaa silta etta sade tekee taas tuloaan.
Lahdettiin Thessin kanssa iltapaivaretkelle keskustaan,
silla huomenna on Naomin ja Joycen yhteissynttarit,
jotka haluamme jarjestaa eraan hotellin ravintolassa.
On se janna miten paljon Kumasistakin voi loytaa:
osuimme kiertaessamme vahingossa kauppaan, josta
loysimme kaikkea tarvittavaa synttaribilepoydan
koristeluun. Liian kalliin HAPPY BIRTHDAY-bannerin
jatimme hyllyyn, valitin myyjalle korkeaa hintaa,
ja han vastasi ylpeana "But that one is from UK!"
Internetissa istuskelun jalkeen siis suuntana tama
kyseinen hotelli, toivottavasti loydamme jonkun
yhteistyohaluisen tyontekijan. Voi etta, yllatysten
jarjestaminen on sitten kivaa!

Viimeviikon reissu jarvelle oli taas aika ikimuistettava.
Lapset tietysti nauttivat taysin rinnoin (kavimme
puolen tunnin valein vesisodan ja painiottelun pikkuveli
Isaacin kanssa), ja myos minulla oli kivaa; aikuiset
kaverini olivat talla kertaa erit, ja oli hauska nahda
esimerkiksi Ofori ensi kertaa sankkovetta suuremmassa
lammikossa. Luonnollisesti lasten uimarengas
ymparillaan.
Kotimatkalla - kun koitimme urheasti kiiveta vanhalla
bussilla jyrkkaa makea ylos - annoin lapsille tehtavaksi
kirjoittaa tarinan paivastamme. Keskiviikkona kerasin
tarinat, ja hytkyimme naurusta Thessin kanssa kun
kavimme tarinoita lapi huoneessamme. Lainauksia
seuraa myohemmin!
Aurinko helli meita kirkkaalta taivaalta koko paivan, ja
(vasta) puoli tuntia kotiin saapumisen jalkeen ukkosmyrsky
esti ulosmenon ja poikkaisi sahkot. Ei ollut siis mikaan
ongelma nukahtaa puoli yhdeksalta pitkan paivan jalkeen.

Meidan talossa asuu lahes 50 lasta, ja ainakin sama maara
aikuisia. Juoruilua, katinaa ja jopa kasirysyja syntyy aika
ajoin. Ei kulu varmaan paivaakaan, etteiko joku olisi
loukannut toista sanoillaan tai juoruillut perattomia
selan takana. Tama nyt on suhteellisen normaalia.
Henkiseen pahaan maailmaan uskominen kuitenkin tuo
viela vahan varikkyytta tahan soppaan (A kirosi Bn,
C on noita..).
Talla kertaa muutamat ystavani ovat onnistuneet
sotkemaan valinsa melko taydellisesti, ja vietamme
ajoittain painostavan hiljaisia hetkia samaan seuraan
sattuessa. Tama ei toki ole ensimmainen kerta, silla
olen ystava niin monen talolaisen kanssa, mutta aiemmin
tilanne ei ole ollut nain painostava. Eilen ryhdyimme
jo melkein taistoon jo Naominkin kanssa, mutta
onneksi saimme asiat puhuttua lapi. Tappelu ei oo
yhtaan kivaa.

Minusta ei vaan ole opettajaksi, mutta paivat ovat
kuluneet vessaprojektin, Giftyn kouluprojektin ja muiden
pikkujuttujen kanssa. Norsunluurannikolta on myos
saapunut rastaperhe, jonka isa nauhoittaa musiikkiaan
studiossamme, ja ensimmaisena iltana - kouluranskaani
lukuunottamatta yheisen kielen puuttuessa -
tuijottelimme toisiamme kiinnostuneina huoneen
poikki. Pitkin viikkoa ollaan kuitenkin paasty jo
tervehtimiseen, yhteiseen musiikin kuunteluun ja
Bonne nuit- toivotteluihin. Eilen sitten paadyin viela
heidan musiikkivideolleen, ja tanssin keskella kymmenien
ihmisten muodostamaa rinkia. Eeee. Sillalailla.

sodassa otokoita vastaan

2009-07-03T11:04:00.000-07:00

Viimeisen viikon aikana olen evakoitunut huoneestani,
kun italialainen Luca tuli viettamaan keski-ian kriisin
kaksiviikkostaan orpokotiimme. Ei siina mitaan, olen
loytanyt petipaikkani joko studiosta, Naomin vieresta
tai nyt Evan lahdettya hanen huoneestaan, mutta
ikkunastani tulviva tupakansavu saa savun nousemaan
minunkin korvistani. Tama italialainen sauhuttelija ei
siis ole saanut minun suosiotani, mutta emmepa me
paljoa tormailekaan. Neljan paivan Ghanassa oleskelunsa
jalkeen han valitti vatsakipuja, ja laakari kertoi sen
olevan malariaa. Minun tietojeni mukaan tama ei ole
mahdollista niin lyhyella aikavalilla, mutta Luca vaikutti
tyytyvaiselta eksoottiseen sairauteen, ja kertoi kuumeenkin
olevan melkein 37C.
Nain paatoslauseena voisin todeta, etta vuoden aikana
kulttuuriset tormaykset johtuvat useammin eurooppalaisista
vapaaehtoisista kuin ghanalaisista.

Tanaan Julia ja Julian lahtivat kohti Accraa, ja tapasimme
aseman viereisessa kahvilassa juoden viimeiset limukat
ja heittaen hyvastit, ensinakemiseen varmaan menee aikaa.
Torstaina pakkasivat tavaransa Eva ja Lucie, ja nyt Medomaa
pitaakin pystyssa enaa mina ja Thess. Tekeminen ei kylla
lopu: olemme kayneet viimeviikosta asti ankaraa otokkasotaa,
kun kaikki kolme lastenhuonetta kuhisevat vertaimevia
punkkeja muistuttavia "bed bugs"eja. Olemme ruiskuttaneet
sankyja ties milla tarpateilla ja myrkyilla, mutta nuo pikkuiset
riiviot kaivautuvat syvalle puuhun jonne eivat mitkaan liuokset
ylla.
Kokopaivan voisi siis viettaa otokkajahdissa, mutta aikatauluun
mahtuu paljon muutakin puuhaa, jotka ovat olleet tekemislistalla
ja melkoisen pitkaan. Uudeksi ranskalaiseksi viivaksi tuli
tanaan pikkuAbigailin silmien tarkastus: paansaryille voisi
loytya ratkaisu sielta. Tanskalaiselta Lianelta kuulin, etta eras
katolinen kirkko tuo eurooppalaisia silmalaseja Ghanaan
suhteellisen halvalla. Jos tarve siis loytyy, ensiviikolla silmalasien
ostoon.

Huomenna edessa on kuitenkin hauskanpitoa, kun lahdemme
taas paivaksi Bosomtwe-jarvelle. Kaikki pitavat peukkuja
pystyssa aurinkoiselle kelille ja tanaan illalla edessa
ruuanvalmistussessiot. Naomi on kiusannut lapsia pitkin
viikkoa kertomalla, ettemme me mihinkaan oikeasti ole
menossa, ja saan paivittain huolestuneita kyselyja, etta
mitenkas asian laita nyt oikein on. Kaikin voimin me sinne
huomenna yritamme selviytya, vaikkei Ghanassa tutuksi
tulleella tavalla voi muuta kuin toivoa parasta. Teoriassa
meilla on jopa bussi huomisaamuksi!

Suomi haamottaa edessa utuisena ja epauskottavana. Kun
suljen silmani, voin nahda tutut maisemat ja ihmiset kuin
eilispaivana, mutta silmat avatessa on vaikea uskoa etta
kohta olen matkalla kotiin. Toiden taalla riittaessa valilla
heraa myos pelko, etta mitenkas siella laman kaatamassa
Suomessa parjaan ja mista loydan toita. Ehka se menee
kuitenkin niin, etta siella sitten ehtii murehtia.
Lahtoa on kuitenkin vaikea unohtaa, kun saan siita
muistutuksia joka paiva. Tanaan Mr.Moses oli kirjoittamassa
minulle tyotodistusta kouluun tullessani, ja Abigail
muistuttaa joka paiva siita, miten minun pitaa ottaa
hanet mukaan kun lahden.
Susaana-kissani on raskaana! Enaa ei paljon hypella
kattoja pitkin, vaan ison mahansa kanssa kaveleva katti
makoilee mielummin portailla auringossa, tai kerjaa
ruokaa tuolilla istuen.

In fact, I'm pretty happy

2009-06-29T04:45:00.000-07:00

Vetta tulee taivaalta uskomattomia maaria paivittain,
ja se sattuu sopimaan kotihiiri-olooni: perjantai-iltana
ei paljon ulos lahdeta, kun kaksi metria ulko-ovesta
ulos kastelee sinut likomaraksi alusvaatteita myoten.
Ollaan saastytty suuremmilta vahingoilta (vuotavia
kattoja ei lasketa), kun taas televisiosta voi seurata
videoita tulvivista kaduista ja romahtaneista taloista
ympari Ghanaa.
Kai tama sitten on jokavuotista, silla ihmiset eivat
tunnu olevan pahemmin jarkyttyneita.

Paivat ovat kuluneet eufoorisessa tyytyvaisyyden
tunteessa: en ole poistunut kotoa muuta kuin ostamaan
hedelmia katumyyjalta. Eilen tokaisin "Olen vain
todella onnellinen" Naomille, kun kokkasimme kahdestaan
bankua keittiossa rankkasateen hakatessa kattoa.
Pikku apulaisemme Agi ja Abisty pinkaisivat luvan
saatuaan kaatosateeseen pesulle: vetta tulee kuin suihkun
hanasta. Agin leikkiessa enkelia katolta juoksevan veden
alla, huokailimme Naomin kanssa haikeina: oi ollapa
lapsi itsekin!

Seuraavina paivina edessa lisaa laksiaisia, ja lauantaina
lahdemme jalleen kaikkien lasten kanssa, talla kertaa
mukaan lahtevat myos studiopojat ja Naomi, Bosomtwe-
jarvelle.
Lampotilat taitavat olla talla hetkella Suomessa ja Ghanassa
melko samat, jos helleaaltohuhuihin siella puolen maailmaa
on uskomista. Taalla kelit eivat kuitenkaan tunnu helteilta,
ja aamupesut pikkutyttojen kanssa on melkoista hytisemista
ja kirkumista, kun kylma vesi tuntuu ilkealta viimeoisen
sateen viilentamassa ilmassa. Toivottavasti lauantaina ei
sada!

home sweet home!

2009-06-24T06:52:00.000-07:00

Heratyskelloni soi paivittain kuudelta. Silloin kommin
itse sangysta, rapsaytan valot paalle ja hihkaisen
sangysanni koisaaville lapsille "SIX O'CLOCK!"
Hitaasti mutta varmasti muut hilpaisevat aamupesuille,
ja heratettavaksi ja sangysta revittavaksi jaa enaa
Abigail, joka ylos paastyaan hakee kotilaksynsa - jotka
ovat yleensa jaaneet edelliselta illalta tekematta.
Tanaaamuna laksyjen jalkeen hain kaksi sankollista
vetta ja aloitin matkapyykkien + lakanoiden pesun,
jokaisen ohikulkijan hihkaistessa "Hey, you're back!
Akwaaba!" Innoissani huomasin eraan asian: kukaan
ei tehnyt minkaanlaista kommenttia siita, etta osaan
pesta omat vaatteeni, tama on saavutus! Taisi joku
jopa tokaista, etta pesen kuin ghanalainen.

Kotiinpalaaminen on aina yhta mukavaa, mutta
tamankertainen reissailukin oli kylla ikimuistettava!
Alkuviikon Volta Regionilla pyorittyamme otimme
torstaiaamuna auton (talla kertaa ihan oikeasti aikaisen)
Keta laguunille: tuntui kuin veden paalla ajelulta kun
toisella puolella avautui valtameri, toisella puolella
laaja laguuni. Laguunilta jatkoimme Accraan (minun
nukkuessa pois vatsakipujani auton etupenkilla), ja
sielta viela Cape Coastille. Tapasimme uskomattoman
ystavallisia ja ihania ihmisia, jotka auttoivat meidat
autoista toiseen ja jaivat jopa pysakeille kanssamme
neuvomaan seuraavassa liikkeessa.
Cape Coastilla vietimme muutaman paivan, ja lauantaina
sangria-ainesten kanssa kohti Green Turtle Lodgea.
Takaisin paratiisissa! Lauantai-illalle siirtamamme
juhannus sujuikin kuin perinteinen juhannus konsanaan:
muutaman suostuttelevan puheen jalkeen saimme jopa
pystyttaa bambukokon tahtitaivaan alle biitsille, ja
vietimme illan erittain kansainvalisessa seurassa sangriasta
ja salmiakista nauttien.
Sadekausi hieman hairitsee auringonottoa, mutta maanantaina
saa armahti meidat (ja muiden suomityttojen viimeiset paivat)
ja paiva kului auringon paahteesta kerrankin nauttien
(Kumasissa kun yleensa paatyy istumaan varjoon).

Matkustelun aikana paivakirjaan tayttyi aikamoinen lista
viimeisten kuukausien muistamistekemisista. Edessa on
viela Giftyn koulun aloittamisen jarjestely, uusi jarvireissu
lasten kanssa ja hallintotoita Mr.Moseksen kanssa.

Tanaan rehtori pyyhki silmiaan kun kerroin etta lahto on
seitseman viikon paasta, laukkuuni salamatkalaiseksi on
ilmoittautunut jo sen kymmenta ihmista, ja kerran paivassa
kuulee lausahduksen: et sie kylla mihinkaan voi lahtea.
Aionkin siis nauttia taysin voimin viimeisista seitsemasta
viikostani, ja jokainen hetki tuntuu kalliilta.

Ja ainiin, Amentzofe oli mielettoman kaunis: vesiputouksia,
pieni vuoristokyla, ja laheiselle vuorelle kiipeaminen. Siella
kallionreunalla istuskellen evaaksi maasta kerattyja mangoja
ja friteerattuja papuja. (Kylla, Ghanassa kaiken voi friteerata).

2009-06-17T11:02:00.000-07:00

Olemme loytaneet Ghanan kauneimman osan. Ho

on Volta Regionin paakaupunki, trooppinen Norjan

Tromso, kaupunki kukkuloiden keskella.

Taalla tulee sellaiselle mielelle, etta voisi ostaa pyoran

ja viiletella pitkin vilkkaan pikkukaupungin makia ja

nyppyloita. Aurinko laskee laheisen vuoren taakse

varjaten koko kaupungin ensin silmia kirkastavan

keltaiseksi, sitten siniseksi, ja lopulta vain pieni kajo

taivaanrannassa kertoo auringon lasnaolosta. Palmujen

silhuetit piirtyvat kajoa vasten.

Pikkulapset huutelevat YAWOO, joka on paikallisen

kielen versio "white man"-huutelusta. Ohikulkiessa

ihmiset huutelevat "you're welcome!", ja ohikulkeva

poika kysaisee "How are you?".

Suunnittelimme lahtevamme "aamulla aikaisin" laheiseen

Amenzofen pikkukylaan, ja saavuimmekin trotroasemalle

ennen aamukuutta. Vanha kahdeksanpaikkainen Volvo

seisoi asemalla tyhjana, ja lahdimme hakemaan aamupalaa.

Auringon noustessa nautin riisi-papu-spagetti-salaatti-

annokseni ja juttelin vieressa istuvan autokuskin kanssa;

han otti talteen osoitteeni, ja kertoi aikovansa perustaa

Ho:hon uuden orpokodin.

Aamupalan jalkeen palasimme autolle, mutta aikainen

lahtomme siirtyi vahan myohemmaksi, kun odottelimme

auton tayttymista. Kaksi ja puoli tuntia myohemmin meita

sitten oli 8 paikkaisessa autossa lopulta 11, ja muutaman

pysahdyksen, pellin alle kurkistuksen ja ruuvin kiristyksen

jalkeen aloimme kapuamaan kuoppaista makea ylospain.

Matkamme pysahtyi viela yhdella lukuisista poliisien

tarkastuspisteista - kuski nappasi ajokorttinsa, niputti valiin

pari cedin setelia ja katosi pariksi minuutiksi. Eipa aikaakaan

kun jatkoimme matkaa.

Amentzofen reissusta kerron myohemmin, koska AIKA LOPPUU.

siella ja taalla ja tuolla

2009-06-15T09:08:00.000-07:00

Uusi kaupunki, uusi internetkahvila. Lisaksi uusi kieli,
uusi kulttuuri ja uudet naamataulut ymparilla. Kylla
matkailu avartaa!
Ghanan sisalla on mahdollista tehda aikamatkailua ja
kulttuurimatkailua jos jonkinmoista, ja Accran
suurkaupunkihumusta saavuimme tanaaamuna tanne
Volta Regionin pikkuiseen kylaseen nimeltaan Hohoe.
Edessa oleva viikko sisaltaakin suomalaishenkista
yhteismatkailua, ja aloitimme reissun eilen aamulla
helsinkilaisen Iinan kanssa. Vietimme yon Accrassa,
suomalaisen Arjan talossa (kaunis pikkutalo sinisine
ovineen), ja lahes neljan tunnin automatkan vietin
maisemia katsellen; Ghanan itapuoli on maastoltaan
vihreaa ja runsasta, toisella puolella kohoaa vuorijono
ja toisella puolella laaja Volta-jarvi.

Matka jatkuu viikon aikana eri kokoisille ja nakoisille
vesiputouksille ja vuorivaelluksille, ja loppujen lopuksi
juhannuksen viettoon rannikolle aaltojen syliin.

Itseasiassa aloitin matkailuni jo viime viikolla: teimme
kahden paivan reissun Koforiduan kaupunkiin Eastern
Regionille. Shoppailin silmittomasti (tosin yksin, Douglas
sijoittui baariin jalkapallolehden pariin) jokatorstaisilla
Koforiduan helmimarkkinoilla, ja loppupaivan vietimme
tunnin matkan paassa isossa puutarhassa. Nain mm.
Lansi-Afrikan suurimman puun (se oli suuri)!
Iltapaivalla alkanut sade seurasi meita Kumasiin, jonka
keskusta oli taynna kotiin pyrkivie epatoivoisia ihmisia.
Trotrokuskit taas parkkeerasivat autonsa, eivatka edes
taksikuskit suostuneet ottamaan matkustajia kyytiin.
"This is a hell!" (paadyin viettamaan yon keskustassa)

Perjantaina meidat kutsuttiin Ghana Educational
Service: Best Teacher's award 2008-tapahtumaan, ja
oli mielenkiintoista jalleen kerran seurata afrikkalaisen
ja eurooppalaisen kulttuurin hullunkurisia yhteentormayksia.
Viralliseen malliin jarjestetty tapahtuma muuttui aika
ajoin melkoisen ghanalaiseksi, kun palkintojen jakajat
eivat tienneet tehtavaansa, palkintojen saajien ystavat
juoksivat auttamaan palkintojaakaappien kannossa
(hienoissa hameissa) ja aikataulu oli loogisesti tunnin
tai pari myohassa. Sympaattisuus kuitenkin myos loisti lapi:
eivat varmaan Helsingin tai Pariisin ylimykset tanssisi
kuin viimeista paivaa orkesterin aloittaessa
ensimmaisen kappaleen, ja peruskoulujen rummutus- ja
tanssiesitykset loivat taas kaikki laudalta.

Kaikenkaikkiaan paivat ovat olleet jalleen kerran taynna
ihania pienia ja suuria tapahtumia, sattumia ja mukavia
hetkia.
Ollaan opeteltu Giftyn kanssa internetin ja tietokoneen
kayttoa, nukuttu eri kokoonpanoilla minun huoneessa
(lahinna mina olen majoittunut patjalle lattialle ja lapset
valtaavat sangyn) ja hyvastelleet jalleen lisaa obruneja.
Lauantaina vierailin myos Lianen orpokodissa Kumasin
toisella puolella. Hiusteni takia sain jalleen melko monta
naimatarjousta vanhemmilta pojilta. Respect :)

mangoja

2009-06-10T06:59:00.001-07:00

Mangoja on kolmenlaisia, pienia keltaisia ja vihreita, ja lisaksi
suuria vihreita. Kaikkien maku on vahan erilainen. Pidan
niista kaikista. Syomme niita usein. Jos keltaisia mangoja syo
enemman kuin nelja tai viisi, kielta alkaa kirvelemaan.

Aurinko paistaa kuumasti paivittain, kerasin lahjoituksina
saaduista pois heitetyista vaatteista itselleni paidan, jonka
muutin hameeksi.

Paivat kuluvat pienia projekteja suunnitellessa, elamasta ja
ystavista nauttiessa.
Olen hengissa ja hyvissa voimissa, mutta pitempia kirjoitteluja
joku toinen kerta.
Seuraava siirto on matkustaminen Koforiduan kylaan katselemaan
ghanalaisittain harvinaista puutarhaa, vahan yleisimpia
vesiputouksia ja torstaiaamun helmimarkkinoita mr. Douglasin
kanssa.

2009-05-31T06:16:00.000-07:00

Pienessa huoneessa on nelja rautasankya. Ensimmaisella makaa

keski-ikainen nainen soittaen ratisevaa matkaradiota seinaan pain

kaantyneena. Toinen sanky on tyhja, joskin yopoyta on taynna

erinaisia tavaroita.

Vartija kavi jalleen ovella ihmettelemassa; ilmeisesti toisen

sangyn nainen on yksi niista monista, jotka karkaavat sairaalasta

laskua maksamatta. Kolmannella sangylla istuskelee nuori tytto

tippaletku kasivarressa, Fantaa sarpien. Kylailemaan tullut

pikkuveli kinuaa saadakseen horpyn juomasta.

Ikkunan vieressa viimeisella sangylla nukkuu Joyce, nayttaen

pienelta ja turvattomalta. Kasi on turvonnut tippaletkun takia;

uuden sairaskohtauksen jalkeen aamuyolla sairaanhoitaja

yritti puoli tuntia loytaa suonta Joycen kasivarresta. Mina istun

huoneen ulkopuolelle, tiiraillen mietteissani nukkuvaa Joycea

verkko-oven lapi. Kaytavan paassa kavelee kana.

On perjantai, ja takana on kaksi vuorokautta sairaalan tiloissa.

Ghanalainen sairaala tarjoaa potilaille sangyn ja lakanan, mutta

siihen tarjonta jo vahan jaakin. Saippua, pyyhe, vessapaperi,

vaatteet, ruoka ja jopa hoitaja on tuotava mukana, silla sairaalan

hoitajien tyohon kuuluu lahinna vain pulssin mittaaminen ja

laakkeiden jakaminen. Silti hinnat ovat paikallisella tasolla

paatahuimaavia, eika sairaalaan meno ole taalla mikaan itsestaanselvyys.

Hallituksen jarjestama sairasvakuutus tosin kuulostaa hyvalta:

noin 5euroa maksamalla saat vakuutuskortin vuodeksi, joka

kattaa suuren osan hoito- ja laakekuluista. Olen kuitenkin kuullut

huhuja mittaamattomista veloista, jonka sairasvakuutusohjelma

on velkaa sairaaloille, ja ero kateisella maksavien ja kortin kanssa

saapuvilla on huomattava.

Tanaan Joyce kuitenkin nayttaa jo paremmalta, ja uskon laakarin

paastavan hanet kotiin seuraavana aamuna. Naomi on lahtenyt

kotiin tekemaan ruokaa Joycelle, Ofori ja Oppong lahtivat toihin.

Sairaalan pappi kavelee ohi ja kysaisee, josko luin hanen neuvomansa

kappaleen Raamatusta edellisena iltana. Pahoittelen, Raamattua

ei ole lahettyvilla, joten kotilaksyt jaivat lukematta. Pappi katsahtaa

minua silmalasiensa yli ja koittaa nahda piilotetun hymyn kasvoillani.

Kavimme edellisena paivana pitkan yksipuolisen keskustelun

kristinuskosta. Pienessa Ankaasen kylassa sijaitseva missionaarisairaala

on melkeinpa kaikki mita kylasta loytyy. Tien toisella puolella myyvat

kauppiaat tulivat minulle tutuiksi, kuten myos yli 70-vuotias Kofi,

joka istui seurassamme kuivan katuojan reunalla istuskellessamme

ja kertoi minulle kylan historiasta, Oforin kaantaessa. Kofi kertoi, etta

hanella on 14 lasta ja 16 lastenlasta, vaimoja historiasta loytyi kolme.

Perjantai-iltapaivalla hyppaan trotroon, ja paasen kotiin juuri ennen

rankkasateen kaatumista taivaalta. Juoksen suihkuun, ja olen pyyhetta

myoten likomarka ennen koko suihkun aloittamista. Sahkot katkeavat,

kun pakkaan muutaman paivan tavaroita laukkuuni. Juoksen huoneestani

Danin kanttiiniin, jonne on pakkautunut kymmenen ihmista sadetta

pakoon. Vedentulon laantuessa lahden trotrolla kohti ICYE leiria

toisella puolella Kumasia. Matkalla ohitan keskustan, ja katselen

surullista nakya: torstai-iltapaivalla Lansi-Afrikan suurin torialue

Kumasissa syttyi palamaan, ja kymmenia miljoonia pienten ihmisten

pienia omaisuuksia paloi taivaan tuuliin. Leirille paastyani kuulen

surullisen selostuksen torstain tapahtumista: tuhannet uteliaat

ihmiset tukkivat tien palomiehilta ja laittomien poytien ja rakennelmien

estaessa paloautojen alueelle paasy, tuli levisi pienia puupoytia

pitkin uskomatonta vauhtia, tuhoten kaiken altaan. Epamaaraiset

sahkoviritelmat ratisivat sinisia kipinoita aivan ihmisten paiden

paalla eika kukaan ei tunnistanut auttajia varkaista, vaan

autolasteittain ruokaa ja tavaraa varastettiin tulen alta.

Mellakkapoliisi saapui paikalle, pahoinpidellen ihmisia yrittaessaan

saada heita sivuun tapahtumapaikalta. Kaksi lasta jai palon

alle. Mutta se ei ole edes mitaan, kun laskemme kuinka moni

ihminen menetti torstaina koko elamansa. Eraskin mies kertoi,

etta han oli edellisena paivana asetellut myyntiartikkelit

paikalleen; uuteen yritykseen sijoitettu lainattu raha oli yli

10 000 euroa. Mista huomisen ruoka koko perheelle, mista

raha lainan maksamiseen, mista raha uuden elaman

aloittamiseen?

Tanaan olen jo kotimatkalla loppuleirilta, joka sisalsi lahinna

ystavien kanssa jutustelua ja kypsien mangojen keraamista

puiden alta. Valipalaksi saimme eurooppalaisittain jogurttia,

mutta lounaaksi sentaa bankua.

missa on sanakirja?

2009-05-25T08:47:00.001-07:00

Minulle on kerrottu, etta sanakirjassa sanan "orpo" kaannos
menee jotenkin niin etta jos lapsi on menettanyt molemmat TAI
toisen vanhemmistaan. Mennaan siis ilmeisesti ihan saantojen
mukaan, vaikka suurimmalla osasta meidan orvoistamme on
aiti, tai joissain tapauksissa isa. Joissain tilanteissa tama kyseinen
aiti myos asuu meidan omassa kirkossamme, lapsien nukkuessa
makuuhuoneissa.
Tama valilla raivostuttaa ja hammentaa minua; on vaikea sinisin
silmin kertoa kellekaan orvoista, kun itse lapsien taustoja paremmin
tutkineena tiedan, etta aiska siella kotona odottelee.
Ajatuksen voi myos kaantaa nurinniskoin: valilla tuntuu etta nailla
meidan nk. orvoillamme menee viela vahan huonommin kuin
vanhempansa todellisesti menettaneilla. He ovat henkisia orpoja,
joiden vanhemmat ovat lykanneet heidat jonkun muun vaivoiksi,
vahan niinkuin nimettomia lapsia, jotka kootaan laitoksiin valtion
vaivoiksi. On vaikea olla kaantelematta ja miettimatta asioita, kun
silti tiedan etta jokaisella lapsella ja aidilla on oma tarinansa.

Ghanalaisen perheenkasvatusmallin mukaan mies tuo ruuan
poytaan, ja kun tama rahan tuoja yllattaen kuolee, monesti vaimolla
ei ole mitaan mahdollisuutta pitaa huolta monihenkisesta
perheestaan. Nain kavi esimerkiksi Opokun perheelle, jotka kaikki
asuvat orpokodissamme, aitia myoten. Lapsia on seitseman, joista
vanhin synnytti pojan ja lahti sen jalkeen omille teilleen. Lapsien aiti
pitaa nyt huolta kahdesta nuorimmasta, ja loput selviavat
orpokodissamme miten parhaiten kykenevat. Isan kuoltua kaikki
lapset lopettivat rahan puutteessa koulun kesken, ja siksi vanhimmat
lapset ovat talla hetkella kaikki samalla luokalla, vaikka ikavuosia
on valissa useampia. Ensisyksyna kolmella heista on edessaan
yla-aste.
Pitkaan mietittyani paatin kysya vanhemmiltani, olisiko meilla
perheena kiinnostusta ottaa "kummilasta", ja auttaa hanta
koulumaksuissa. Mielessani oli jo pitkaan eras tasta siskosjoukosta.
Gifty on 15-vuotias fiksu tytto, joka on ensimmaisista paivista
asti ollut minulle laheinen. Eilen istuimme kolmestaan mr. Moseksen
ja Giftyn kanssa kirjastossa, ja suunnittelimme koulujen
katsastusta. Olin koko paivan hyvalla tuulella ihan vain siksi,
koska nain Giftyn hautaavan kasvonsa ja kuiskaavan sormien
valista "I'm so happy".

Viikonloppuna suunnattomalla obruniporukalla + muutaman
paikallisen voimin Kumasin yoelamaa katsastamaan. Lopputuloksena
yksi varastettu laukku (eiminun) ja viela lisaksi Douglasin
poliisiasemalle karratty moottoripyora: he kun kuvittelivat
hanen olevan se ryovari joka karkasi paikalta hetkea aiemmin
moottoripyoralla. Ironisinta koko tarinassa on, etta poliisit
rikkoivat pyoran nostaessaan sen auton lavalle, ja silti se oli
Douglas joka maksoi heille saadakseen pyoransa takaisin.
Pimeana tietysti.

Paivat ne vain juoksee, ja pienina iloisina hetkina takaraivossa
pyorii ajatus "tata hetkea tulen kaipaamaan kun olen kotona".
Naomin ja Joycen albumi on kohta valmis, ja eilen kuuntelimme
valmiita kappaleita studiossa, innostuen suuremman luokan
tanssikilpailuun. Mina, Naomi, Joyce, Ofori, Prince ja Elder
taytimme pienen studion niin etta hiki virtasi, mutta hauskaa
oli! Taman jalkeen viela Naomille ja Joycelle tussit kateen
mikeiksi, ja riemukasta albumin julkaisutilaisuuden harjoittelua.
Voi naita rakkaita ihmisia.

Saana -> Susaana -> Suzie

2009-05-18T04:38:00.001-07:00

Se menee vahan niin, etta jokaisella ghanalaisella on oikeutensa,
mutta mina valkoihoisena olen ehdottomasti etuoikeutettu.
Monesti tama on aivan raivostuttavaa, ja olen kaynyt pitkia
vaittelyja (tamakin on kiinnostavaa, kun meilla ei ole yhteista
kielta) kaivoa vahtivan naisen kanssa, joka haluaa kerta kerran
jalkeen ottaa sankkoni jonossa ensimmaiseksi. Ja sehan on
aivan noloa, kun sankkorivisto ulottuu pitkalle autotielle saakka!
Nykyaan saankin jo puolustajajoukon, jotka ilokseni arahtavat
naiselle; se on Saana, anna sen jonottaa!
Kotikulmilla olenkin ainoa paikassa kauemmin viipynyt vapaaehtoinen.
Oleskeluni aikana muut vapaaehtoiset (hox, lukemattomat) ovat
tulleet ja menneet, parin kuukauden valein. Tama antaa myos
minulle oman asemani: olen se veteraani, joka jo tietaa jokaisen,
ja jokainen tietaa minut. Vietankin enemman aikaa paikallisten
ystavieni kuin lukuisten obruni-siskojeni kanssa.

On harkittava tarkkaan, milloin valkoihoisuuteni on hyva tuoda esille.
Kun paikallinen ystavani Nana Yeboah oli kaynyt kolmena paivana
tivaamassa poliisiasemalta lupaa kulkueeseemme pari viikkoa sitten,
viimeisena paivana mina lahdin mukaan, ja tunnin paasta lahdimme
asemalta leimattu lupapaperi laukussamme. Ennen tata minun piti
kuitenkin uhrautua, ja antaa puhelinnumeroni viidenkymppisesa
ohittaneelle poliisipaallikolle. Muutamien rakkauspuheluiden jalkeen
en ole onneksi hanesta enaa kuullut.

Toisinaan paikallaoloni ei ole aivan paras mahdollisuus. Tuohon
samaiseen kulkueeseen rekkaa hankkiessamme menimme
alueelle, josta kyseisia autoja voi vuokrata. Repaleisissa farkuissa
ja nurinpain kaannetyissa t-paidoissa varjossa istuskelevat
tyontekijat katselivat minua mielenkiinnolla, ja tassa vaiheessa
mietinkin jo, etta kenenhan idea oli ottaa minut mukaan (virhe 1).
Nanan puhuessa kuskille han viela meni mainitsemaan, etta
olemme Columbuksen kirkosta (hanella on rahaa, virhe 2), ja
kuski ilmoitti 4 tunnin autovuokran olevan 100cedia.
Niimpa niin. Ja lahdimme paikalta ilman autoa.

Olen myos onnekas, etta tulen hyvin toimeen talomme pastorin -
Naomin isan - kanssa. Eraana iltana palatessani kotiin (vietin iltaa
syomalla pizzaa Nanan ja saksalaisen Julianin kanssa) tapasin
studion pojat ja Joycen istumassa huoneeni oven edesta kasi poskella.
He matkustivat viikonlopuksi maaseudulle eraan albumin
julkaisutilaisuuteen; Joyce lauloi taustoja, ja pojat soittivat bandissa.
Joyce ei kuitenkaan kertonut menostaan mitaan pastorille, joka
sunnuntaikirkossa kuulutti Joycen poissaoloa kaikille, ja ilmoitti
sitten heittavansa koko tyton ulos talostamme.
Mina raivoistuin, ja marssin pastorin puheille. Ovella kuitenkin
muutin asennettani hieman, ja vaihdoin miellyttavalle linjalle; pyysin
pastorilta kauniisti, etta han antaisi anteeksi Joycelle, tyttoparka
kun joutui yllattaen aikaisin sunnuntaiaamuna matkustamaan
kotikylaansa, koska hanen tyttarensa oli sairas (valkosia valheita
ei lasketa). Hetken mutistuaan han tokaisi miettivansa asiaa,
mutta antoi asian anteeksi seuraavana paivana. Illalla ulkona
istuessani han tuli luokseni ja kertoi antaneensa Joycelle anteeksi
minun takiani. Sen jatin kuitenkin muille mainitsematta.

Sunnuntai aamupaivan vietin buddhakirkon palveluksessa.
Tunnelma ja ihmisten asenteet olivat kivoja; tassa paikassa
uskotaan evoluutioteoriaan ja unohdetaan kiroukset ja pahat
henget. Ihminen itse aiheuttaa omat ongelmansa, ja on ne itse
kykenevainen ratkaisemaan.
Palveluksen jalkeen tapasin suomalaiset ystavani, ja
asetuimme samaisen kirkon isolle pihanurmikolle puun lehtien
varjoon. Lounaaksi banaaneja, friteerattua jamssia ja tulista
kastiketta, ja iltapaivan paatteeksi kotitalon esittely.
Illalla taivas antoi meille noin kolmetoista pisaraa vetta, ja
jaimme kaipaamaan viilentavaa kaatosadetta; koko viime
viikon ilmat ovat olleet niin hikisia, etta ihoni karsii jonkun
asteen hiki-ihottumista (mita ne edes on).

Oi suloinen sade, saavu jo!

Ja ainiin, mita riemukkainta: minun taman kesan juhannukseni
ei olekaan peruttu, vaan suomalaissiskojeni kanssa suunnittelimme
rannikkoviikonloppua, kokkoa ja sangriaa. Jee!

Aitienpaivabileet!

2009-05-12T03:41:00.000-07:00

Viime viikon kiireen ja juoksemisen ja jarjestelyn
jalkeen alkanut viikko valuu ohi hitaasti ja alkoikin
melkoisen jahmeasti. Sunnuntaina nukuin
ennatysmaisesti puoli kymmeneen ulkoa kuuluvasta
jokapaivaisesta melusta huolimatta, ja palasin viela
aamupalan jalkeen punkan pohjalle. Yhden aikaan
raahauduin vesisankon kanssa pesuhuoneeseen, mutta
olo ei kylla parantunut suihkusta huolimatta. Loppupaiva
kului paansaryn, vatsakivun ja paivaunien merkeissa.
Illan Bob Marley-bileetkin jai valista, ja vietin illan
Danin kanssa ulkona istuessa ja jutellessa.
Kaiken lisaksi koko talo tuntui olevan tyhjillaan, kun Naomi
on palannut koulun penkille, ja Joyce, Ofori,Prince,Dan ja
obruni siskoni ovat kaikki matkustaneet omille suunnilleen.
Kummallista.

Tanaan koulun ovet aukesivat, joskin vain muutama
oranssipukuinen lapsi viiletti sisaan - mitaan kansanvaelluksia
ei luultavasti tulla nakemaankaan viela ainakaan viikkoon.
Muutama opettaja vilkutti hyvat huomenet ohi kavellessaan,
ja rehtori tuli esittelemaan jotain vihkosta, mika minun olisi
ehdottomasti ostettava.

Mutta totta, kaikki tama paamaarattomyys ja hitaus johtuu
ehdottomasti viimeviikosta, joka kului paa kolmantena jalkana
juostessa. Jarjestimme talomme lapsille aitienpaiva-ohjelman
lauantaina, aloittaen paraatilla kaupungin lapi, ja viettaen sen
jalkeen iltapaivan Buddha-kirkon isolla aukealla nurmikolla.
Lauantaiaamu oli perinteinen kaaos, kun lapset olivat hujanhajan,
joku muu aikoi lainata autoa, generaattori meni rikki...,
mutta vihdoin puoli kymmenelta (kahdeksan sijaan) lahdimme
yhden rekan ja yhden pakettiauton, 40 lapsen, 6 obrunin,
trumpettibandin ja muutamien paikallisten voimin keskustaa
kohti. Aurinko porotti taydelta teralta, mina istuin rekan
ajajankopin katolla kahden trumpettipojan kanssa, kultaisten
trumpettien kimaltaessa auringonpaisteessa ja Atinkan
tarisyttaessa rumpua aanekkaasti. Pakettiauton peraan
pakatut isot kaiuttimet soittivat mainoslauluamme, ja
Prince kuulutti mikrofooniin herattaen ihmiset kuuntelemaan.
Ja niin me menimme, pitkin kaupunkia, pysahtyen isoille
markkinapaikoille ja ihmiskertymiin. Aurinko poltti kasvoni,
kerasimme lahjoituksina lapsille isot sakit ruokatarvikkeita
ja mangoja, joita kaikki lapset natustivat matkan jatkuessa.

Kello oli jo kolme kun saavuimme bilepaikalle trumpetit
soiden. Jatimme lapset kyydista ja lahdimme viela hakemaan
ruokia ja juomia kotoa; Naomi ja Joyce kayttivat aamupaivan
kokkaamalla herkullista jollof ricea, ja edellisena paivana
haiemme lahjoituksena saadut limukat Coca-Cola Companylta.
Juhlat jatkuivat iltaan asti livebandin, naytelmien ja
tanssiesitysten voimin. Yleisoennatysta me emme nyt ehka
onnistuneet tekemaan, mutta nurmikko tarjosi iloisen
mahdollisuuden karrynpyorille, kuperkeikoille ja juoksukisoille,
etta lapset kerasivat jostain viimeiset voimansa ja nauttivat
taysin rinnoin menosta. Minulla ei kylla enaa jalat kantaneet..

Puoli yhdeltatoista makasin nurmikolla puoliunessa odottaessamme
autoa hakemaan instrumentteja, ja kotiin paastyamme soimme
viela iltapalaa ennen nukkumaan menoa. Ja tasta seurasikin se
sunnuntai..

Voi riemuisa Medoma!

2009-05-05T04:51:00.000-07:00

Naina paivina nautin ajastani kotona Medomassa niin
paljon, ettei sielta oikein minnekaan tarvitse lahteakaan.
tama johtuu luultavasti siitakin, etta kotona on niin monta
ihmista ja paikkaa missa voi viettaa aikansa: Naomin
huoneeseen voi menna lohoilemaan, katsomaan elokuvia
ja juttelemaan, keittiossa voi viettaa monta tuntia kokaten
aamupalaa, lounasta tai paivallista, omassa huoneessa voi
sateisena aamuna lueskella kirjaa ja kuunnella musiikkia
pitkalle aamupaivaan, kanttiinissa aika kuluu helposti
huomaamatta Danin seurassa istuessa, tai vastaavasti
studiossa riittaa aina seuraa jos tekeminen uhkaa loppua.
Lisaksi piha vilisee lapsia, joiden kanssa voi leikkia hippaa,
maalata ja piirtaa, ihan vain jutella tai viettaa aikaa. Mihin
sita sitten tarvitsisi lahteakaan, kun ehka valilla internettiin?

Keskiviikot, perjantait ja sunnuntait taas kuluvat kirkon
vaen kanssa seurustellessa, ja illat ystavien kanssa oveni
edustalla jutellessa. Eilen ghanalaiset ystavani innostuivat
tanssikilpailuihin ja nauroin katketakseni Naomin, Joycen
ja studion poikien vertaillessa taitojaan puhelimen mp3-
soittimen tahtiin.

Lisaksi viimeviikot olemme ahkeroineet Oforin, Nanan ja
Mr.Moseksen kanssa jarjestaaksemme lapsille ja muille
kiinnostuneille aitienpaiva-juhlat (huomatkaa, etta monilla
orvoilla on itseasiassa elossa oleva aiti). Salamat on valilla
lennelleet meidan valilla, ja pari kertaa mina olen marssinut
mielenosoituksellisesti ulos studiosta, ja ongelmaksi ovat
kasvaneet taas muutamien talon ihmisten suhteet. No, ei
se mitaan, eilen kun koko ohjelma oli jo haudattu ja unohdettu,
sain soiton Oforilta (olin viemassa Viviania hammaslaakariin)
etta nyt on heti tultava kotiin, meilla on uusi idea!
Niin sita mentiin taas, ja viiden paivan varoitusajalla pistimme
pystyyn uuden suunnitelman. Tanaan lapset alkavat harjoittelemaan
naytelmaa, haemme luvan paraatiin kaupungin lapi, ja eilen
kiersimme Oforin kanssa pitkin Kumasia: sponsori puhtaaseen
veteen tuolta, Oforin sisko kokkaamaan ruokaa, auto tuolta,
toinen taalta.. tekemista riittaa! Pitkan paivan jalkeen - kun me
molemmat Oforin kanssa jo kavelimme vasymyksesta mitaan
puhumattomina pitkin tienlaitaa, on hyva palata kotiin ison
mango kassillisen kanssa. Naomi oli kokannut fufua ja bankua,
ja virkistavan suihkun jalkeen viela rakkaushomppaelokuvia
obruni siskojeni kanssa.

Toivottavasti teidan vappu oli aurinkoinen, meilla nimittain satoi
kaatamalla vetta. Tama ei kuitenkaan haitannut: olimme harmitelleet
Naomin pikkusiskon Adleinen kanssa, miten uima-altaalle meno
on niin kallista, joten kaatosateessa juostessamme iloitsimme
ilmaisesta uinnista - sita se nimittain on!
Paatimme myos tayttaa kaikki isot saavit vedella (suihkuun ja
vessan vetamiseen) ja kiirehdimme sateen lapi kirkon nurkalle,
missa sadevesi virtasi katolta maahan isona vesiputouksena. Mutta
emmepa olleet ainoat: lapset olivat kaikki hakemassa pesuvetta
itselleen. No, ei hyvaa tilaisuutta voinut jattaa valiin, vaan pistimme
pystyyn elamani suurimman vesisodan! Sain paalleni varmasti yli
kymmenen sankollista vetta, ja me kaikki taytimme sankkojamme
hillittomasti nauraen. Tilanne rauhoittui vain hetkeksi kun pastori
kaveleskeli ohi, katsoen epaillen meidan likomarkia vaatteitamme ja
Joycea, joka oli paattanyt kylpea vesisateessa ja koitti piiloutua
taakseni ilman paitaa ollessaan. Oi, jospa oisit ollut mukana!
Ja niin, itku pitkasta ilosta: pilkkopimeassa kilpasilla juostessamme
hukkasin lapsyni ja loin paani iloisesti yhteen Isaacin kanssa,
saaden iloisen kuhmun keskelle otsaani (paikallinen hoitokeino: ota
kolikko ja painele kuhmua kunnes se laskee)

2009-04-30T02:09:00.000-07:00

Talla viikolla

olen paastoillut kevaan kunniaksi,
katsonut paljon ghanalaisia elokuvia,
viettanyt tuntikausia iloiten ystavieni seurasta,
hyvastellyt muutamia obruni-siskoja lisaa,
suunnitellut ahkerasti pool partyja talon lapsille,
saanut uuden pinkin hyllykon (vihdoin) huoneeseemme,
puhunut paljon twi:ta.

Viime viikolla

Paratiisiranta totaalisen keskella ei mitaan,
niin etta kun valoina on enaa lyhtyja, voi istua pehmealla
hiekalla uskomattoman tahtitaivaan alla ja ihastella
Venusta ja linnunrataa.
Ja tutustua uusiin ihmisiin, joiden kanssa voi yolla tehda
kavelyja biitsilla, Atlantin valtameren huuhtellessa jalkoja
ja kastellessa housujen lahkeet.
Ja jutella pitkaan suomalaisen ystavan kanssa maailmasta
ja elamasta.
Ja nukkua teltassa palmujen alla, niin etta aamulla heratessa
nakee aamuiset aallot ja kuulee lintujen laulut.
Ja uida, ja syoda, ja nukkua, ja uida lisaa, maata auringossa,
lukea ja kirjoittaa ja jutella.

Lahes viikon biitsien kiertelyn jalkeen perjantai-iltana kotiin
maailman kuoppaisinta tieta, niin etta kun alkumatka kului
Julianin ja Kathyn kanssa hysteerisesti nauraen kaikille pienille
asioille (jotka eivat luultavasti olleet niin naurettavia muiden
mielesta), nauru muuttui pieneksi hermostukseksi kun
kiidettiin taydellisessa pimeydessa ja rankkasateessa talla
tientapaisella alueella.
Nukkumisesta ei luonnollisesti tullut yhtaan mitaan. Medomaan
paastyani sain saattajaksi mukavan pojan, ja paasin sahkokatkon
pimeyttaman alueen lapi kotiin ilman rosvoja tai raiskaajia.
(Viimeviikkoina lahitaloissa on kaynyt varkaita, jonka vuoksi
poliisi vartioi aluetta oisin, eika ole hyva juoksennella yossa yksin
nain "rikkaana valkoihoisena").

Facebookin updatesit tayttyy vapuntoivotteluista, mie olin
ihan unohtanut koko juhlan. Mutta siispa, nauttikaa kevatauringosta
ja vapun riemusta!

byebye Lena

2009-04-18T09:27:00.000-07:00

Lena hyppasi viimeista kertaa Accraan vievaan bussiin ja
vilkutettiin niin pitkalle kuin Kumasin kuhiseva lauantai
antoi myoten. Nicky matkusti aamulla rannikolle viimeisiksi
6 paivakseen, ja Katharina ja Lea pitivat kylakoulussaan
laksiaisjuhlat torstaina, kyynelia kuulemma riitti, niin lapsilla
kuin tytoillakin. Kaikilla on ihan haikea tunnelma, ja on
omituista etta ne kaikki tutut kaverit hyppaa yhtakkia
lentokoneeseen ja kotia, jattaen jalkeensa vain kaikki vasta
tulleet uudet obrunit. Kun sitten kuulin etta Lea ja Kathy
matkustavat Busuaan seuraavaksi viikoksi, paatin silta
seisomalta lahtea heidan mukaansa, ja sovittiin treffit
huomis aamukuudeksi. Meren aallot, herkullinen ruoka ja
auringon alla makaaminen odottavat!

Rakastan yha lauantaita, ja laiskan Tanoso-aamupaivan
jalkeen shoppailtiin Lean kanssa pitkin Kumasin loppumatonta
second hand-katua. Mukaan tarttui hame ja kaksi paitaa
(shoppailu ON kivaa). Tanaan edessa koti-ilta, olenhan lahdossa
niin pitkaksi aikaa pois lasten luota.

mitahan sita, pienia juttuja

2009-04-16T05:20:00.000-07:00

Aamuinen rankkasade antaa tilaisuuden kaivautua
aamupalan jalkeen takaisin sankyyn lukemaan kirjaa
ja kuuntelemaan rauhoittovaa ropinaa peltikattoa
vasten. Kaivoin laukun pohjalta uusien suomalaistyttojen
tuoman salmiakkiaskin ja kaariydyin makuupussiin,
jonka tuoksu tuo mieleen kanoottiretket, hiihtovaellukset
ja iskan. Piha on hiljainen; tanaan on viimeinen koulupaiva
ennen monen viikon lomia (taalla lukukausia on kolme),
ja lapset ovat koulussa hakemassa loppuraportteja.
Thess, Clare ja Georgia lahtivat aamubussilla rannikolle,
joka tuntuu joltain mielikuvituksen tuotteelta jokapaivaisen
sateen keskella. Itsekin suuntaan rannikon rauhaan
alkuviikosta, viettamaan saksalaisystavieni viimeisia
paivia Ghanassa.

Sade tuo jotenkin niin rauhoittavan hiljaisuuden ja
pehmean olon, ja iltapaivien epamiellyttava polttava
aurinko unohtuu. Sateen takia sahkot ovat kuitenkin
poikki paivittain.
Naomin kissalla on kaksi uutta pentua,
jotka asustavat sangyn alla Naomin huoneessa. Susaana
kissani on kasvanut isoksi ja mielettoman kaunis ja
notkea.
Keittio on valmis; sinisine ikkunakarmeineen ja
kermanvarisine seinineen. Eilen kirjoitin viela sinisella
maalilla ulko-oven ylapuolelle "Naomi's kitchen, akwaaba!"
(tervetuloa), ja naulasimme seinalle sinisen puisen hyllykon.
Kokkasimme salaattia, quacamolea ja tofu kebabia,
kavimme ostamassa poreilevaa juotavaa, ja soitimme
tanssimusiikkia pitkalle iltaan. Lapset saivat jokainen
tikkarin ja pussillisen kekseja.

Kuvapaivitys, vihdoin!

2009-04-13T09:01:00.000-07:00

Tassa on meidan uusi upea keittiomme! Ikkunat ja maalaaminen on viela vahan vaiheessa, mutta "kitchen party" on suunniteltu keskiviikoksi. You're all invited!

Kuvat ovat aarimmaisen sekaisin..Tassa on Madam Janet (class 3) pikkuinen poika, joka syntyi suurinpiirtein samaan aikaan kun mina saavuin Ghanaan : Douglas!

Mie ja makee motskari Bolgalla.

Ja nain se suloinen sade tekee tuhojaan.

Keittion alkuvaiheet, kuvassa Ben, Naomi ja Osei.

Tadaa! (Naomi ja Joyce siivosivat huoneensa, huomatkaa kenkien maara)

"Saana, Saana, snap meee!" (Bright, Paul, Adade ja K.Bonsu)

... ja mie kun vaan yritin ottaa kuvia aamupesuista!

Ja miten niin mie aina satutan itseni? (Kokkaillessa tippui palava hiili varpaiden valiin..)

Pastori Bishop Columbus Appiah ja sunnuntaikirkko

Jonne pitaa aina laittautua kauniiksi. Kuvassa Naomi ja Joyce.

Ahaa, pohjoisessa. Kuvassa aamuinen Black Volta River ja hippojen tiirailu.

Kentekyla Bonwiressa ystavien kanssa eraana kauniina lauantaipaivana.

Jossain Tamalen ja Bolgan valimaastossa. This is the real Africa?

Erinaisia kulkuvalineita kayttaen matkustimme pitkin Ghanan pohjoisosia. Tassa matkalla

Burkina Fason rajalle.

Pumba? Tama kaveri liittyi usein illallisseuraamme Molen kansallispuistossa.

Ja naa poitsut moikkas meita matkalla Wetchiaun Hippo Sanctuaryyn.

Kello seitseman aamulla ja ELEFANTIT!

Perinteisten korien punontaa ystavan kotikylassa Bolgan lahistolla.

Ja myoskin: perinteista luonnonmaalausta samassa kylassa. (Pikkukaveriki halus oppia)

Tamale, ilta pimenee ja muslimit valmistautuvat iltapalvelukseen.

Volta-jarven ylitys n. 50 hengen moottoriveneella (moottori sammui vain kahdesti 20km matkalla)

Vaikka kuljettiin pohjoisessa aika mielenkiintoisilla valineilla, tama jatettiin valiin.

Akosombo - Yeji ja kahden paivan matka pienella lautalla Volta-jarven lapi. Likaiset varpaat.

Kohti Tamalea, ja tama ystavallinen nainen antoi luvan ottaa kuvan.

Tallennan ja julkaisen ihan heti etten meneta yhtakkia kuvia!

Hei obruni

2009-04-01T08:19:00.000-07:00

Arkipaiva muuttuu kummasti, kun ymparilla pyorii yllattaen
pelkkien ghanalaisten sijaan viisi omanikaista eurooppalaista.
Ajoittain siita nauttii taysin rinnoin, siita etta joku on
kiinnostunut metsastamaan tarpeita salaattiin ja nauttii
sitten siita kanssasi, tai kun aamupalalla muistellaan lapsuutta
ja mita piirrettyja silloin katsottiin, ja ne muutkin tietaa mista
aiheesta puhutaan. Toisaalta aiemmin sain tahan mahdollisuuden
Tanosossa viikonloppuisin, ja Medoma oli oma maailmansa,
paikka jossa hiljaisempien kuukausien aikana vietin aikaa
paikallisten ystavien ja lapsien kanssa aamusta iltaan, paasten
huomattavasti paremmin sisaan arkeen.
Talla hetkella olen jotain kaiken valilta. Yritan viettaa aikaa
tasaisesti Naomin ja eurooppalaisvapaaehtoisten kanssa,
joutumatta jattamaan mitaan valiin.
Obrunien maaran lisaantyessa suorapuheiset ghanalaiset
tekevatkin usein vertailuja meidan valilla. Studiossa aikaa
viettaessani saan kuunnella Princen haikailuja Lucien peraan
(jolla on muuten poikaystava), ja twin kielen taidoista tehdaan
analyyseja ties kuinka paljon. Vahemman tuntemattomia
kotikadulla ohittaessa saattaa kuulla hihkaisuja "Theresa!
No..Clare! No?"
Toisaalta, valilla tuntemattomat kutsuvat minua myos
Lineksi, joka matkusti kotiin kaksi kuukautta sitten.

Olen unohtanut kertoa matkasta Bosomtwe-jarvelle, jonka
jarjestimme lapsille puolitoista viikkoa sitten. Perjantai
iltana kokosimme kaikki talon lapset, ja kerroimme heille
etta seuraavana paivana on edessa ohjelmaa, ja heidan on
oltava valmiina kahdeksalta, repussa vaihto t-paita ja
shortsit. Vietimme perjantai-illan kokkaamalla, ja lahempana
puolta yota paatimme menna nukkumaan ja jatkaa aamulla.

Seuraavana aamuna siis herasimme aikaisin, keraten lautasia,
pakaten riisia, vesisakkeja ja appelsiineja valmiiksi matkaan.
Lapset eivat yhakaan tienneet mika oli matkan maaranpaa,
mutta hihkuivat jannittyneina ja viettivat odotteluaikaa
pelaamalla peleja huoneeni edustalla.
Vaikka vuokraamamme bussi saapui kahdeksalta, luonnollisesti
kaikki ei mennyt aivan suunnitelmien mukaan, vaan kuski
huomasi vian jarruissa ja lahti sita korjaamaan.
Kahden tunnin odottelun jalkeen kehotin erasta opettajaa
hankkimaan meille uuden auton, eihan tasta nyt tule mitaan!
Saimme Medomasta kaksi normaalia trotroa, johon
pakkauduimme 38 lapsen ja 10 aikuisen voimin. Viela
rahastajat kyytiin, ja matka alkoi!
Matka jarvelle kesti keskustan ruuhkien takia lahes kaksi
tuntia, mutta lapset jaksoivat urheasti laulaa, hihkua ja
paukuttaa auton laitoja melkein koko matkan. Suurimman
ruuhkan kohdalla kehotimme heita huutamaan vahan
kovempaa, painoimme auton torven pohjaan ja ohitimme
pitkan autojonot keskiviivaa ajaen.

Paiva jarvella oli melkoisen ikimuistoinen. Lapset eivat
osanneet uida, mutta se ei estanyt heita peuhaamasta
rantavedessa viitta tuntia, vasymattomana leikkien
muutamalla uimarenkaalla. Enka sanoisi etta lapset
olivat ainoita jotka nauttivat vedessa pulikoimisesta,
vaan orpokodin kitchen ladies ja muutamat mukana
tulleet kaverimme olivat ehka vaikeimpia saada vedesta
ylos. Myos trotron rahastaja kellui vedessa saman ajan
lasten kanssa, ja nakyi nauttivan tasta yllattavasta
suunnitelmien muutoksesta; muuten lauantaipaiva
olisi kulunut autossa istuen.
Kun ruoka-astiat oli kaavittu tyhjiksi, kaikilla lapsilla
kourassa appelsiinit ja banaanit, ja kun aurinko alkoi
jo painua kohti taivaanrantaa, kerasimme vaatteet
ja kamppeet ja kotimatka alkoi.

Ja voitte varmasti
uskoa, ettei takapenkilta kuulunut koko matkan aikana
hiiskaustakaan.

2009-03-31T07:46:00.000-07:00

Mihin ne paivat oikein vilahtaa, vaikka aina se on
ollut niin etta kevat hurahtaa kolme kertaa syksya
nopeammin. Yhtakkia ollaan huhtikuun alussa ja
monet kaverit pakkailee laukkujaan ja tekee
viimeisia viikonloppureissuja pauhuavan Atlantin
rannalle. Toisaalta Medoman kaikki viisi uutta
vapaaehtoista vasta asettuvat ensimmaisia kuukausiaan,
ja tekevat reissuja vesiputouksille ja Cape Coastille.
Mina olen pysynyt uskollisesti kotona kahden viikon
matkustelujeni jalkeen, eika pohjoisten kavereiden
"ei kaksi viikkoa ole pitka aika, tule paasiaisena"-
suostuttelut uppoa, vaan olen paattanyt pysya myos
suurimman osan loma-ajasta Kumasissa. Koulun lomia
nyt kevaalla riittaakin: oman koulumme lomasuunnitelmat
sisaltavat viiden paivan paasiaisloman, jonka jalkeen
oppilaat palaavat kouluun tekemaan kokeet, ja sitten
lomaillaan taas seuraavat 3-4viikkoa; melkein koko
toukokuu! Muiden vapaaehtoisten (Clare ja Georgia
Englannista, Eva Tanskasta ja Theresa ja Lucie Saksasta)
kanssa olemmekin suunnitelleet lapsille erilaisia aktiviteetteja;
vapaaehtoisia oppitunteja, jalkapallomatseja, paivareissuja
Kumasin lahella.

Minun tyonkuvani on ollut viimekuukausina repaleinen
ja epavakaa. Kolmen viikon malarian ja kahden viikon
reissailun jalkeen tyohon oli vaikea saada otetta, ja
olenkin haahuillut jo tylsistymisen rajamailla, koti-ikavaa
valittaen ja tuntenut olevani talossa ihan hyodyton.
Muut vapaaehtoiset pitavat erityisoppitunteja
heikoille oppilaille englannissa ja matematiikassa,
mina en enaa saa itseani sovitettua tuohon muottiin,
ja kouluun menen enaa tekemaan tietokonetoita tai
auttamaan Joycea valipalan myynnissa. Monta tuntia
paivasta saa kulumaan jo pelkastaan kokkaamalla, tai
auttamalla lapsia kotilaksyissa illan tullen. Valilla olen
liittynyt Douglasin seuraan ja auttanut Loszughanan
arkiaskareissa.

Tanaan sain paivaani tuulahduksen kodin suunnalta;
liityin Naomin seuraan kylailemaan pastorin veljen,
Naomin sedan luona. Han on asunut koko aikuisikansa
Norjassa, ja saapui muutaman viikon lomille kotiin
(joka oli sikahulppea kartano taulutelevisiolla ja upottavilla
sohvilla). Han grillasi meille toastit norjalaisella juustolla,
jutteli sujuvasti minulle niin kotoisista asioista ja harmitteli
kun en puhu (sujuvasti) (ollenkaan) ruotsia. Sain kyydin
internetkahvilaan Land Roverilla, johon pakkauduimme
seitseman hengen voimin ("This is Africa") ja sitten
huomasin, etta han kiinnitti turvavyonsa jopa ennen
auton liikkeellelahtoa (this is not Africa)!
Naomi suuntasi koulun penkille, ja mina lupasin jarjestaa
paivallisen valmistamisen; alan olla jo melkoisen hyva
Ghana-kokki!

juoksevia paivia

2009-03-14T07:55:00.000-07:00

On janna, miten kulttuureihin saa perspektiivia, kun niita
paasee vertaamaan keskenaan. Luettuani ystavani Saaran
blogia Hondurasista (http://saaranmaailma.blogspot.com/),
voin vain todeta miten mukavaa on, etta voin kahdelta yolla
istuskella miljoonakaupunki Kumasin bussipysakilla kaverin
kanssa, ja vinkaten ohi kavelevalle myyjalle antamaan pari
omenaa yopalaksi.
Tyhma ei tietenkaan tarvitse olla, ja Kumasin kokoiseen
kaupunkiin mahtuu koko joukko erilaisia varkaita ja napistelijoita,
mutta yleisesti ottaen pystyn luottamaan suureen prosenttiin
paikallisista - ottamatta lukuun sita pointtia, etta ehka kaveri
tarjoukset ovat joskus enemmankin yrityksia Eurooppaan tai
kateiseen kuin todelliseen ystavyyssuhteeseen. Mina olen ollut
matkallani onnekas, enka ole menettanyt oikeastaan yhtaan
mitaan; projektiimme saapuneelta Lucielta varastettiin huoneesta
(joka on minun huoneeni vieressa) muutama paiva saapusisen
jalkeen rahaa ja kamera. Ja minun huoneeni ovi on melkein
poikkeuksetta aina lukitsematta. Hmm. Studion pojat ovat myos
lahipaivina varoitelleet myohaan ulkona liikkumisesta, kun
joutuivat yhtena yona varkauden kohteeksi; miehet veivat
Princen nuoremmalta veljelta puhelimen ja farkut. Hilpaiseppa
sitten bokserisillaan kotia.

Sadekausi tekee kovasti tuloaan ja tuhojaan. Koulun vessa on
taysin kayttokelvoton, joka tarkoittaa etta pastorin perheen lisaksi
me vapaaehtoiset olemme koko talossa ainoat, joilla on kaytossa
vessa. Meidan vessanrakennusprojekti yrittaakin yha kovasti
ottaa tuulta siipiensa alle, ja tyontekijat kyselevat aina ohi kulkiessaan,
milloin saisi tulla jatkamaan.
Myos ystavieni kylakoulun vessa ja keittio tuhoutuivat taysin, ja
he kayttivat kouluviikon rakentaen uusia rakennuksia metsasta
kannetuista bambuista.
Sade saapuu yleensa myohaan iltapaivalla, ja eilen ajaessamme
ihmisia kuhisevan Central Marketin lapi moottoripyoralla sateen
tehdessa tuloaan, nakyma oli kuin maailman lopusta: kaduilla
makaavat roskat lensivat tuulen mukana pitkin poikin ja ihmiset
ryntailivat paattomasti joka suuntaan keraillen myytavia tavaroitaan
pois sateen alta.

Kumasiin on saapunut suomalainen vapaaehtoinen Laura, jonka
kanssa sovittiin tapaaminen ensi viikolle. Viikonloppu alkoi Tanosossa
ja Bantamassa tanssien ja iltaa viettaen, ja jatkuu kotona Medomassa;
sain juuri soiton etta Naomi on joutunut sairaalaan malarian takia.
Mista tama paha onni saapuu?

2009-03-11T03:21:00.000-07:00

Sunnuntai-iltana juuri ennen pimean tuloa hyppasin
yhdeksan tunnin bussimatkan jalkeen ulos autosta
kotoisan liikenneympyran nurkalla, ja juoksin
trotroon ja kohti kotia. Sadekausi tekee tuloaan ja
ensimmaiset rankkasateet varittavat taas iltataivasta,
ja kylla sita sadetta sitten riittikin! Trotrosta puuttui
ikkuna ja kaariydyin peittoon suojatakseni itseni
kylmilta tuulenpuuskilta. Matka sujuikin muiden
matkustajien mutistessa vihaisena rahastajalle, joka
yritti syytosten alla selitella miksei uutta ikkunaa oltu
hankittu. Juoksin sateensuojaan kotikadun nurkalla
odottamaan pahimman rankkasateen ohimenoa,
mutta kymmenen minuuttia myohemmin paatin juosta
sateen lapi - joka olikin ihan viisas paatos, sade kun jatkui
pitkalle yohon.

Kotiinpaluu Medomaan on aina juhlaa: yhden lapsen
huomatessa tulosi, raikaa huuto "SAANA!", ja pian
kaksikymmenta lasta ymparoi sinut syliin hyppien ja
riemusta hihkuen. Jostain ryntasi myos Naomi, jonka
kanssa pyorittiin pitkaan sateessa toisiamme halaten,
miten ihanaa olla kotona! Ilta kului minun huoneessani
istuen, ja kuulumisia vaihtaen.
Kahden viikon aikana niin monta asiaa on ehtinyt tapahtua:
meilla on jo puoli keittiota pystyssa, jostain saapui
yllattaen kolme uutta vapaaehtoista, Ben etsii omaa asuntoa,
pastori rakentaa kanttiinia kirkon nurkalle, pastori ja Naomi
eivat ole enaa puhevaleissa.
Joitain pahoja ja surullisiakin asioita on tapahtunut. Minulle
kerrotaan sen johtuvan paholaisista ja noidista, jonka takia
on tarkeaa rukoilla ja paastota ajoittain: paholainen haluaa
aina estaa sinulle tapahtuvat hyvat asiat. Ben sanoo etta pitaa
olla vahva koska muuten ne nappaa sinut. Naomi on ison
paineen alla monen vapaaehtoisen ja kaiken muun keskella, ja
yritan auttaa hanta parhaani mukaan. Taman takia en ole
kuitenkaan saanut aikaa tutustua uusiin vapaaehtoisiin, jotka
vaikuttavat kylla mukavilta.

Reissumme toinen viikko oli yhta mukava kuin
ensimmainenkin. Jatkoimme matkaamme Bolgalta Wa:han,
jossa vietimme yomme keskella viidakkoa savimajan katolla
nukkuen. Voitte vain kuvitella miten kaunis tahtitaivas oli
yolla! Aamutuimaan lahdimme Black Volta joelle - joka on
rajajoki Burkina Fason, Norsunluurannikon ja Ghanan valilla -
ja vietimme 2 tuntia soutaen pienella veneella pitkin
jokea aamuauringon noustessa puiden takaa. Sahkonsinisia
lintuja rantapusikoissa ja virtahepo parskyttamassa vetta
parinkymmenen metrin paassa, vaaleanpunaiset korvat vilkkuen.
Niin kaunista!

Wa:ssa tapasin myos muutamia paikallisia ystavia joihin
tutustuin Kumasissa, ja kun matkakumppanini viettivat
sairaspaivaa hotellilla, mina seurasin artistiystavani musiikkivideon
kuvauksia. Seuraavana aamuna lahdimme Molen kansallispuistoon,
jonne matkasimme ensin bussilla (kurrrrja tie, jalleen) ja viimeiset
viisi kilometria ianvanhalla mopedilla, joka sammui tienlaitaan
useammin kuin kerran. Koitappa siina sitten rinkan kanssa
roikkua takapaksilla! Moleen kuitenkin paasimme, ja asetuimme
mukavasti viiden hengen huoneeseen. Lakahdyttavan pohjois-
Ghanan auringon alla vietettyjen paivien jalkeen hotellin
uima-allas oli jotain aika unelmaa, varsinkin kun aurinkotuoleilla
varjossa istuessaan pystyi seuraamaan alhaalla laaksossa
vaeltelevia elefantteja!
Niin me obrunit sitten vietimme kaksi iltapaivaa uima-altaan
viileassa vedessa nauttien, ja aamun ei-niin-kuumat-hetket
kaytimme kavelyihin kansallispuistossa. Krokotiileja, antilooppeja,
villisikoja, lintuja, ja kaksi suloista elefanttia, jotka viilensivat
itsekin oloaan lammessa lekotellen.

Keskiviikkona mina olin melko kypsa jopa siihen uima-altaaseen, ja paatin
lahtea takaisin Bolgatangaan, muiden jaadessa viela paivaksi elefanttien
seuraan. Bolgalla vietinkin seuraavat viisi paivaa uusien paikallisten
ystavieni kanssa, ja oli mukava tutustua paremmin myos pohjoiseen
kulttuuriin. Ystavani aiti kokkasi mielettoman hyvia ruokia, joita en ollut
ikina maistanut, ja pohjoisen tyyliin liikuimme katevasti jokapaikkaan
moottoripyorilla. Vietin muutaman iltapaivan tutustuen myos pieneen
perinteiseen mud house- kylaan, jossa paikalliset naiset maalasivat
talojen seinia luonnollisilla kivista hakatuilla ja yrteista sekotetuilla
maaleilla. Minulle tarjottiin pito- olutta ja paasin itsekin maalaamaan ja
siloittelemaan talojen seinia.

Tanaan tasan viisi kuukautta Suomeen paluuseen!

Ja niin, onneksi olkoon Ghanalle, joka juhli 52-vuotista itsenaisyyttaan
kuudes maaliskuuta.

Hei, me reissataan!

2009-02-27T09:29:00.000-08:00

Melkein viikko takana Discovering Ghana-reissuamme, ja
majoitumme talla hetkella lahella Burkina Fason rajaa,
Upper West-regionilla Bolgatangan kaupungissa.

Aloitin matkani Volta Regionille Akosombon kylaan viime
sunnuntaina, tehden kuuden tunnin trotro matkan kolmella
eri trotrolla sateen hakatessa ikkunalasiin. Tapasin Accrasta
tulossa olevat saksalaiset matkakumppanini lahella Akosomboa,
pienessa Guest Innissa, jossa jaoimme viidestaan parisangyn,
koska paikan kaksi muuta huonetta olivat varattuja. Hyvinhan
siina nukuttiin, olenhan jo tottunut jakamaan oman sankyni
lukemattoman yovieraan kanssa, ja aamulla hyppasimme rinkkojemme
kanssa trotroon ja lautta-asemalle.
Viiden tunnin odottelun jalkeen ryntasimme muiden noin 150
matkustajan kanssa pieneen lauttaan, joka seilaa kerran viikossa
etelasta pohjoiseen Volta-jarvea - Afrikan suurinta tekojarvea -
pitkin, vieden ruokatavaroita pieniin kyliin jarven rannoilla.
Majottauduimme kolmanteen kerrokseen lautan kannelle, ja iltatuulen
puhaltaessa levitimme makuupussimme paljaalle lattialle. Ei mikaan
turistiristeily, mutta tunnelmallinen!
Nukuin yoni hyvin, ja hivuttauduin vieressa nukkuvan sotakapteenin
bambupatjan paalle ja keskella yota herasin taydelliseen pimeyteen,
joka aukaisi kaikki taivaan tahdet ylapuolelleni. En ole ikina nahnyt niin
monta tahtea!
Lautta puksutti tasaista tahtia eteenpain, ja tiistain aikana pysahdyimme
useissa pienissa kylissa lastia purkamaan. Ostimme ruokaa kakkoskerroksen
kanttiinistam, mutta muuten pysyimme kannella; kakkoskerros oli kuin
jonkunlainen huono Titanic-vitsi tunkkaisine tuoksuineen ja liian monine
ihmisineen.
Tiistai-iltana puoli kymmenelta saavuimme Yejin kylaan ja nukuimme yomme
huonosti jossain liian halvassa hostellissa. Juttelua pitkalle yohon, kun sangyn
poikkilevyt painoivat selkarankaa ja tuuletin ei jaksanut pyoria.

Seuraavana aamuna herasimme aikaisin, meidan piti ylittaa jalleen Volta
paastaksemme Tamaleen lahtevaan bussiin. Jarven yli mentiin noin 50
hengen moottoriveneella (joka toi mieleeni ehka ne pakolaisveneet) ja
vaikka jouduimme tappelemaan ylihinnasta, matka oli ihana ja toi mieleeni
Utsjoen. Tamaleen lahteva bussi oli ehka 50 vuotta vanha, mutta toi meidat
turvallisesti perille iltapaivan viimeisten auringonsateiden lammittaessa
selkaa. Toisesta hotellista loytyi tilaa, ja teimme pienta pyykkaysta ennen
ruuanmetsastysta ja moskeijoiden ihailua.
Istuimme iltaa baarissa, ja muiden jatkaessa aikaisin younille mina loysin
muutamia tuttuja, ja vietin pitkan yon paikallisessa baarissa, Kasaprekoa
maistellen.
Aamulla ehdin nukkua muutaman tunnin ja jatkoimme tyttojen kanssa
kulttuurikeskukseen, josta loysin maailman ihanimman rautaelaimen.
Kankaiden ja laukkujen shoppailua.

Alkuiltapaivasta jalleen trotroasemalle, ja matka jatkui kohti pohjoista ja
Upper West-Regionia. Saavuimme Bolgatangaan valoisan aikaan, ja laukkujen
kanssa hostellille kavely tuntui kuin The last walk of Jesus - ilman younia!
Katolinen Sosiaalikeskus loytyi hienoisen etsinnan jalkeen, ja paasimmekin
mukavaan doormiin. Suihku juoksevan veden alla, bankua laheisessa baarissa,
ja olo tuntuikin jo paljon paremmalta! Seuraavat tunnit vietimme kuitenkin
toista hotellia etsiessa, koska nykyisessa ei loytynyt tilaa seuraavaksi yoksi.
Saimme avuksemme mukavan herrasmiehen, joka kavelytti meidat ensin
hotellille, ja viela takaisin sosiaalikeskukselle! Vastapalvelukseksi han pyysi
ainoastaan sahkopostiosoitteemme.
Luonnollisesti nukahdin noin kymmenen yli kahdeksan, kun paani kohtasi
tyynyn.

Tana aamuna veimme tavaramme toiselle hotellille, aamupalaksi bred&egg
ja lamminta kaakaota, ja trotrolla Navrongoon (markkinat ja mangoja), josta
melko pian jatkoimme 10km Pagaan, Burkina Fason rajalle. Kavimme ottamassa
kuvia Bye bye, Safe Journey- kyltista, ja vietimme tunnin istuskellen krokotiili-
jarven rannalla pongaillen jarvesta valilla nayttaytyvia matelijoita. Ei, emme
ostaneet kanoja jotta voimme ruokkia krokotiileja.

Ghanan eri alueet ovat niin erilaisia, ja tuntuu kuin olisimme eri maassa. Kun
maisemat muuttuvat, kieli muuttuu, ja kulttuuri muuttuu, olen valilla ihan hukassa.
Tunnen olevani ihan Ashanti, ja vertaan monia asioista Kumasiin. Fufu maistuu
erilta, ihmiset nayttavat erilta, kieli on hassua mutta kaunista. Maisemat ovat
totaalisen erilaisia, eika ole vaikea huomata etta olemme matkanneet kokoajan
lahemmas Saharan autiomaata. Reissu on ollut mielettoman mielenkiintoinen, ja
seuraavan viikon aikana jatkamme matkaamme lanteen, nakemaan ensin hippoja,
ja sitten kolmeksi paivaksi Molen kansallispuistoon, jossa toivon niiiin kovasti
nakevani elefantteja. Haluan palata Kumasiin itsenaisyyspaivaksi, jotta paasen
marssimaan lapsosteni kanssa. Toivottavasti se onnistuu.

Jatkoa seuraa!

Mr. Malaria

2009-02-21T05:54:00.000-08:00

Se arkipaiva pysahtyi kaksi viikkoa sitten torstai-iltana,
kun kesken paivan puuhien vasahdin yllattaen ja illalla
nousi kuume. Tuona torstai-iltana lahdin viela tyttojen
kanssa kuumeesta huolimatta Tafoon kylailemaan Ofuon
luona, ja torkuin nojatuolin syvennyksessa ennen kotimatkaa.

Seuraavina paivina hautauduin kuitenkin ensin oman sankyni,
ja sen jalkeen kolmen eri klinikan ja sairaalan sangyn pohjalle.
Enpa ole ikina ollut niin kipea! Joku kipakka malariahyttynen
on minua pistanyt ja antoi sellaiset vatsakivut, etten viikkoon
kyennyt syomaan tai juomaan mitaan, vaikka sister Naomi ja
Joyce kokkasivat ties minkalaisia aterioita.
Sairaalapaivia viihdyttivat erinaiset vieraat, jotka istuskelivat
sankyni laidalla minua hauskuuttamassa.
Taman viikon maanantaina palasin Medomaan, ja olen viettanyt
viikon paaosin lepaillen, valilla omasta uupumuksestani, valilla
Naomin tiukasta maarayksesta. Elokuvia, poytatennis matseja
ja pitkia iltoja stuodiossa istuskellessa katselemassa poikien
tyoskentelya. Paasin myos seuraamaan jonkun pohjoisen rasta
pojan musiikin levytysta, ja rakastuin hanen musiikkiinsa!
Wa:ssa puhutusta kielesta tulee mieleen maahiset ja saamelaiset.

Olen kovasti koittanut parantua, koska huomenna on edessa kahden
viikon reissu Volta Regionille ja pohjoiseen Julian, Katharinan, Lean,
Lenan ja Nikkin kanssa. Jos voimani eivat riita koko matkalle, palaan
takaisin Kumasiin Volta reissun jalkeen. Haluaisin kuitenkin niin kovasti
nahda elefantit ja hippot ja antiloopit, enka haluaisi millaan missata
tata reissua.

Syksylla minulle kerrottiin Afrikan lumesta, ja ajattelin sen aina
tarkoittavan polya. Kuitenkin, kun yhtena paivana kokkaillessamme
sade keskeytti meidat, sain kokea jotain mita en ole nahnyt edes
Suomessa. Istuimme katoksessa lasten kanssa, kun peltikatto alkoi
tarista, ja siitakos lapset innostuivat. "BLOCKS, BLOCKS!!", he
huusivat, kiskoivat vaatteet paaltaan ja juoksivat ilkosillaan innoissaan
kaatosateeseen. En yhtaan kasittanyt etta mista ihmeen palikoista
he oikein puhuivat, ennen kuin Kwaku juoksi luokseni kammenellaan
halkaisijaltaan viisi senttinen jaakimpale. Han heitti sen nopeasti
suuhunsa, narskutti rikki hampaillaan ja sanoi, tuo oli ihan pieni, odota
mie menen metsastamaan isompia!
Afrikan raekuuro?

Koko viikon ajan huoneeni on ollut kuin yleinen telttailualue, kun iltaisin
tytot ovat kantaneet makuuhuoneista patjansa minun lattialle ja puolet
heista ovat hypanneet sankyyni. Madam, we're coming to sleep with
you.
Kyllahan se kay, mutta viime yona pitkasta aikaa ihan yksin nukkuessani
- ilman unissaan kiemurtelevaa Charitya tai kylkeen liimautuvaa Agia -
huomasin kylla nukkuvani pitkasta aikaa ilman viitta heraamista pitkin
yota.

Sita arkipaivaa

2009-02-03T06:48:00.000-08:00

Sade on tehnyt tuloaan jo monta paivaa, ja taivaanranta on
valkehtinyt uhkaavasti useampana iltana rajun tuulen
kaataessa plantainpuita ja poikkaistessa sahkot. Eilen se
sade sitten saapui, eika rutikuiva maa ehtinyt imea taivaalta
kaatuvaa vetta, vaan viela aamullakin maa oli litomarka.
Normaalisti pidan ukkosesta, mutta eilen rajuilman puhketessa
karkasin sahkokatkosta karkuun poikien studioon, jossa
puhelimen taustavalon loisteessa istuimme kuunnellen
musiikkia ja jutellessa.

Sahkokatkos tuli kuitenkin juuri oikeaan aikaan, silla saimme
juuri viimeisteltya lasten seksuaalivalistustuokion. Olemme
jo monta viikkoa suunnitelleet tata tarvetta, ja eilen muutama
vapaaehtoisystavamme saapui HIV-tyontekijan kanssa orpokotiin
ja pojat ja tytot vuorollaan paasivat kasvattamaan tietojaan
HIVsta, perus hygieniasta ja murrosian muutoksista. Pystyin
selvasti nakemaan etta erityisesti vanhemmille lapsille tama oli
tarpeellista, ja he pyysivat innokkaasti naisen puhelinnumeroa
taman lopetettua luentonsa. Han lupasikin tulla viela uudestaan
paremmalla ajalla, ja istahtaa lasten kanssa juttelemaan ihan
perinpohjaisesti.

Medoma myrskyaa ja tuuli tuivertaa muutenkin kuin ulkona, kun
tunteet menevat solmuun itse kenenkin kohdalla. Tana aamuna
Joyce juoksi itkien huoneeseensa kun Amankwa syytti hanta neljatta
paivaa puhelimen varastamisesta (ilman todisteita), Pastori Columbus
kavi Naomin huoneessa hakemassa hanelta pois kaikki housut (16!!!) -
pastorin tyttaren taytyy noudattaa tietynlaista nuhteutta, joten
housujen kaytto on kielletty - ja niin, saimme Maman lisaksi toisen
naisen auttamaan kokkaamisessa ja lasten hoidossa. Hanen nimensa
on Abenaa Ataa.

Tanaan shoppailin kaupungin halki kavellessani uudet kengat (jalleen)
ja uuden mekkokankaan. Taman Maame Serwaah Medomasta on luvannut
ommella, ja ajattelin lisata siihen Oforin kotikylasta saamani kentekankaan.

So much love to care

2009-01-31T04:27:00.000-08:00

So much
so much love
So tell me can you feel it?
Then make that visit

So much love to share
Pure blackness, wantness is so rare
So much love to care
Let them know they're missin' out
Mama Africa

So much love to share
Sweet blackness, oneness
Meet me there
So much love to care
Let them know they missin' out

This is for all the love
And the life took away
Don't forget we were bought and trade
Rripped from the land and shipped away
Is the inspiration we use to survive
Have to see it with your own cries
No play add it up and arrive
Still you don't know

The land is so gold and green
The place is so fresh and clean
And everyday I water my garden
Tell me if you feel it deep in your heart
This place is so cool and nice
Visit once, guaranteed to visit twice
And if you just believe in the most high
I know you'll be all right

That's my favorite place
when I need to get away
Must forget but we can't forget to pray
Like Lance ridin' on the runway
In my homeland and I'm feelin' so alive
Imagine Africa unite
Gonna accept mass alright

Still you don't know
Skin is so dark and brown
She lifts me right off the ground
But no you not gonna see it on you TV
So just listen up and believe me:

Her trees have the only cure
Her love is so new and pure
Had to kiss them troubles goodbye bye
No I don't have to lie
mama Africa, unite

Oh yeah

Kun saan todeta etta kirkkomme toimii kuin keskiajan
katolinen kirkko keraten "sielunpuhdistusrahoja" kirkkokansalta,
kun lahjoituksena saamamme kivimurska omituisesti hupenee
takapihalta kenenkaan siita tietamatta, tai kun lapsille lahjoitettu
raha kuluu pastorin auton tankkaamiseen, huomaan etta lasten
takia mie sita jaksan.
Ottaa suunnattomasti paahan huomata Abigailin kotilaksyja
katsoessani etta perus murtolaskujen saannot on opetettu heille
vaarin, tai kuulla etta Gifty ja Margaret viettivat yhden paivan
makuuhuoneessa koululuokan sijaan koska olivat myohassa koulusta
- hukaten nain koko paivan opetuksen.
Ihonvarilla ei ole naiden asioiden kanssa mitaan tekemista, vaan
pelkalla ihmisen itsekkyydella ja ahneudella. Minka mina sille loppujen
lopuksi voin etta orpokodin ja koulun perustanut pastori nakee
tarkeampana rakentaa uuden kirkon kuin vessan lapsille? Minua
estaa avaamasta suutani vain sellainen naputtava aani takaraivossani,
etta joku paiva tarvitsen viela hanen apuaan jossain.

Ja lapset on minun pelastus naissa tilanteissa, milloin tekisi mieli huutaa
ja raivota maailman epareiluutta. On parhainta menna nukkumaan
vietettyaan 4 tuntia lasten kanssa kotilaksyja tehden ja peleja pelaten.
On parhainta herata aamulla ja saada hymyilevia hyvan aamun
toivotuksia heti ovesta astuttuaan. On parhainta saapua kotiin, kun
vastassa on aina odottamassa monia iloisena virnistavia naamoja.

Vanhempien lasten kanssa olen luonut ajan kanssa ihan kunnollisia
suhteita, ja pienempiin saa tuhlata huoletta kaiken hellyytensa, koska
aina riittaa pienia kasia jotka loytavat omasi, tai hellyydenkipea
Enock, Charity tai Abigail, joka kiipeaa syliin ja kietoo kadet kaulaasi.

So much love to care..

2009-01-27T08:18:00.000-08:00

Vietimme aivan ihanan viikonlopun Loszughanan Mid Year Campin
puitteissa (kylla, jo toinen leiri minulle) Kumasin ulkopuolella parin
muun vapaaehtoisen kylakoulussa. Saavuimme Adwumamin kylaan
perjantai-iltana kymmenhenkisena joukkona, ja majottauduimme
avoimeen koululuokkaan (avoimet ikkunat ja ovi) ohuille patjoille
hyttysverkkojen alle. Koulun opettaja Madam Joane ja kymmenkunta
koululaista olivat kanssamme koululla koko viikonlopun, ja saimme
nauttia Madamin uskomattoman hyvista (JA RUNSAISTA) ruuista.

Molempina iltoina sytytimme pihaan ihanasti lammittavan born
firen, jonka kajossa istuimme pimean laskeuduttua. Kylman ilman
takia viikonloppu muistutti monia leirinuotio-iltoja Suomessa, ja on
yha vaikea uskoa ettei lampotila taalla tipu +15 asteen alapuolelle.
Yolla herasin nenanpaa jaassa ja kaivauduin syvemmalle makuupussiin,
ja aamupesut siirtyivat iltapaivaan, kun aurinko jo lammitti ilman.

Medomassa on valilla sellaista rakkausrallia etta ihan kauhistuttaa.
Rakkaudentunnustukset ja lahjat alkavat pikkuhiljaa vahan ahdistaa
ja tuntuvat kiristavan joidenkin muidenkin ihmisten valeja. Valilla
tunnen olevani jonkunlainen jumalhahmo jonka jokainen miespuolinen
haluaisi omistaa. Viimepaivina olenkin pysynyt kaukana vahan
jokaisesta, ja keskittynyt Naomin, Joycen, Benin ja lasten seuraan.

Eilisen paivan viestin aamukuudesta (aamupesut ja aamupala),
iltayhdeksaan (koulupaiva, ruuan jako ja neljasta yhdeksaan leikkeja
ja kotilaksyja kirjastossa) lasten kanssa, ja kaaduin puhkipoikki
vasyneena Abigailin viereen nukkumaan puoli kymmenelta.
Vessaprojekti sai tanaan vahan uusia aspekteja kun Moseksen
saksalainen ystava - joka sattuu rakentamaan KVIP vessoja
Kumasiin - tuli antamaan meille teknillisia vinkkeja vessan
rakentamisesta. Koko urakasta tulikin vahan kinkkisempi, mutta
ehka afrikkalaisella positiivisuudella mietimme, etta kaikki
on mahdollista, (kunhan muistaa rukoilla)

Lauantai-iltana hiljaisena kokon aaressa istuskellessani kelailin
paassani aika paljon kaikenlaista. Vuosi sitten tahan aikaan tiesin
lahtevani syksylla pois Suomesta, ja jonkunlainen levottomuuden
liekki palaa sisallani tallakin hetkella. Olen niin kiinni kaikessa, mutta
valilla mieleni vaeltaa jo kaikkeen edessa olevaan, enka toisaalta
malta odottaa paivien juoksemista ja uusien asioiden saapumista.
Tama kaikki tekee minut suunnattoman surulliseksi, enka voi vaan
ymmartaa miksei ihmismieli voi nauttia nykyhetkesta, vaan vaeltaa
ilman kontrollia aina joko menneisyyteen tai tulevaisuuteen.
Pitaisiko sita vahvistaa taalla olevia suhteitaan, vai alkaa jotenkin
liiallisen riippuvuuden takia ottamaan etaisyytta? Enta jos pelkaa
liikaa surua, miten sita voi koskaan saada suunnatonta iloakaan?

2009-01-22T05:26:00.000-08:00

Afrikan talvi on saapunut. Yolla heraan siihen kun
varpaita paleltaa niin etta pitaa kaaraista t-paita
jalkojen ymparille, aamulla heratessa Emmanuel pesee
hampaitaan oveni ulkopuolella iso miesten puvuntakki
paallaan ja kulutan 15 minuuttia yrittaen auttaa kuin
riivattuna kiemurtelevaa 7-vuotiasta Ritaa, joka hytisee
lammitetynkin veden alla. Kylmalla vedella lapset eivat
suostu paljaan taivaan alla enaa edes kylpemaan, vaan
jonottavat nuotiolla lampenevaa pesuvetta viela silloinkin
kun muut oppilaat kavelevat ohi kouluun. Ja tamakos
tuottaa ongelmia ja valituksia itse kellekin.

Lampotilaa en totta puhuen tieda, mutta kylma se on !
Itse jatan kaulahuivin ja hupparin huoneeseen puolen
paivan aikoihin auringon alkaessa paahtaa kuumemmin,
mutta paikallisille ilmat ovat kestamattomia, ja eilen
Mr. Moses saapui kouluun ihka oikea talvipomppa
paallaan, eika riisunut sita koko paivana.
Kylmyyden lisaksi Saharasta puhaltava tuuli kuivattaa
ihon ja rohduttaa huulet, ja aamupesurituaaleihin kuuluu
naina paivina ehdottomasti koko kehon rasvaaminen.

Lahikuukausina olen loytanyt jonkunlaisen tyydytyksen
siita leppoisasta mitaan-tekemattomyydesta, joka
ymparilla vallitsee. Ihmiset tyoskentelevat aamusta
iltaan, mutta silti kukaan ei oikein tunnu ottavan sita
niin kovin ankarasti. Itse olen saanut (ehka ihan terveellistakin)
stressia vessaprojektin sujumisesta. Tunteet ovat
heitelleet laidasta laitaan. Kun eraana iltana kannoimme
isoja tiilia tyomaalle monta tuntia, olin samaan aikaan
todella onnellinen ja samalla surullinen: nain ketka olivat
niita ihmisia, jotka liittyivat avuksi kysymatta, ja ne toiset
jotka tulivat haluttomasti auttamaan vasta kun pastori
Columbus arjaisi. Olin suunnattoman ylpea lapsistani,
joista pienimpana Sarah liittyi monen kilon painoisten
tiilien kantamiseen.

Monta kuukautta sitten kotiin palatessamme tutustuimme
eraan trotron rahastajaan, ja sen jalkeen olen nahnyt hanet
muutamia kertoja kaupunkiin mennessani. Han on suloinen
vilkkuvasilmainen poika, joka viime kerralla ennen joulua
nahdessamme ei suostunut ottamaan maksua matkasta.
Talla viikolla pitkasta aikaa tormatessamme vaihdoimme
jo numeroita (muiden matkustajien kovasti nauraessa) ja
saimme huomata etta asumme aivan vierekkain!
Ehdotin leffojen katselua joku paiva, mutta sainkin
vastauksen, ettei han oikein voi: Han tyoskentelee veljensa
ajamassa autossa aamu puoli kuudesta ilta puoli kahdeksaan,
ja menee sen jalkeen nukkumaan jotta jaksaa nousta
seuraavana aamuna taas toihin. Sunnuntaisin han ajaa itse
autoa, kun isoveli pitaa taukoa.
Se vahan pysaytti.

So why worry now?

2009-01-19T09:32:00.000-08:00

Ghanalainen kulttuuri ei perustu aikatauluihin.
Ihmiset saattavat huudattaa aanekkaasti auton
torvia ruuhkan pysayttaessa liikenteen, tai valittaa
kovaan aaneen toista tuntia jonossa seisoessaan,
mutta sisainen ideologia kaiken tapahtumisesta ajallaan
sailyy yha. I'm coming tai I will do it tomorrow ovat
melkoisen yleisia lauseita, ja ne nyt voivat periaatteessa
tarkoittaa mita vain seuraavasta tunnista kahteen viikkoon.

Tama mentaliteetti tuo kuitenkin arkipaivaan monia hyvia
puolia: Voin rauhassa itsekin todeta etta no, syon tassa
aamupalaa samalla hetkella kun minun pitaisi olla tunnin
matkan paassa tapaamassa se ja se henkilo, mutta mitapa
tuosta. Suunnitelmia ei myoskaan tarvitse tehda turhan
tiiviiksi, joka takaa sen etta kun tapaa vahingossa puolitutun
kadulla, ei ole mitaan ongelmaa istahtaa viereiseen baariin
seuraavaksi kahdeksi tunniksi.

Viikonlopun vietimme ICYEn Mid Year Campilla. Olimme kaikki
koossa kolmea lukuunottamatta, ja lisaksi joukossamme oli
muutamie toisen organisaation vapaaehtoisia. Ohjelmaa ei pe-su
valille niinkaan paljon mahtunut, vaan keskustelut olivat lahinna
vapaita ja leikinomaisia. Aiheina oli mm. valkoihoisuus ja
vapaaehtoisen asemassa oleminen. Melko heppoista ohjelmaa, mutten
sanoisi etta se minua haittasi: valitin jo Nanalle etukateen etten oikein
nae syyta leirille lahtoon, monet ongelmatilanteet kun on keskusteltu
niin useasti lapi jo aiemminkin.
Lauantai-iltana karkasimme pienella porukalla Kumasin keskustaan
ja vietimme illan kaupungista loytyneiden uusien tuttavuuksia kanssa.
Espanjalaisia, saksalaisia ja jenkkeja! Meidan porukkamme koostui
Britannia-Hong Kongista, Belgiasta, Suomesta, Sweitsista ja Espanjasta,
joten kulttuuridiversiteetti oli taattu! Yomyohalla otimme taksin
takaisin leirille, ja hipsimme muiden jo nukkuessa peteihimme.

Sunnuntaiaamun ohjelmassa oli enaa palautelomakkeiden tayttoa
ja puolivuotis-0hjelmalaisten todistusten jako, jonka jalkeen jaimme
viela Linen kanssa norkoilemaan paikkaan lounaan toivossa (ja ihan
vaan laiskuudesta). Meidan tuurillamme lounas oli tietysti toista tuntia
myohassa, mutta taytti kylla mahat sen saatuamme. Aamupaiva koostui
mm. moottoripyora-ajelusta Nanan kanssa, joka paattyi pieneen paikalliseen
pubiin. Lahdimme etsimaan ruokaa, mutta paadyimme juomaan
"paikallista Guinnesta" muutaman vanhan mukavan ukkelin kanssa
katoksen alle.

Viikonloppua lukuun ottamatta olemme tyoskennelleet ahkerasti
vessaprojektin kimpussa, samoin kuin myos miehet jotka jo rakentavat
itse vessaa. On kuin juoksisimme tuli kantapaissa karkuun, kun
koitamme projektin edetessa saada rahaa eteenpain paasemiseksi.
Tanaan saimme hyvia uutisia paikalliselta lakimiehelta, joka halusi
auttaa meita ja on ottanut yhteytta moniin isoihin kihoihin Kumasissa,
jotka ovat hanen asiakkaitaan. Mina olen omalla osallani saanut
tukea niin muilta vapaaehtoisilta, kuin ystavilta ja sukulaisilta Suomessa.

Olen nauttinut projektin suunnitelusta ja tamantyylisesta tyosta, ja
aion ehka etsia jatkossakin jotain saman tyylista. Yhta ihanaa on
kuitekin myos osallistua paivittaisiin askareisiin kotona, tai viettaa
aikaa lasten kanssa koulussa. Muiden vapaaehtoisten kanssa leirilla
jutellessamme sain todeta olevani todella onnekas oman projektini
ja arkipaivani kanssa: Monien muiden tyo on pelkastaan koululuokassa
opettamista, tai ruokavalio koostuu lahinna yhdesta raaka-aineesta
paivittain. Me suunnittelemme Naomin kanssa yhdessa mita ruokaa
tekee mieli syoda, ja tyoni on niin joustavaa kuin mukavaakin.
Olenko oikea onnettaren suosikki!

2009-01-13T06:03:00.000-08:00

Viimeinen lomaviikko hujahti ohi kuin hetkessa,
sisaltaen monia iloisia paivia niin Tanosossa kuin
Medomassakin. Medomassa olen viihtynyt viime
paivat uskomattoman hyvin, ja tunnit saattavat
kulua istuessa keittionurkkauksessa Naomin, Joycen,
lasten ja studion poikien kanssa rupatellen ja
ajatuksia vaihtaen. Kaksi kertaa viikon aikana olen
paatynyt jopa iltakirkkoon, kun pojat ovat menneet
soittamaan ja Nao ja Joyce laulamaan. Lapset
tanssivat innoissaan musiikin tahtiin, ja kaikilla on
hauskaa. Iltakirkoissa minakin tykkaan kayda!

Koska olin syntymapaivanani Cape Coastilla, jarjestimme
juhlani Medomassa jalkikateen. 50 Fun milkia (jaatelo),
sadetikkuja, ilmapalloja ja tavallista parempaa paivallista.
Musiikkia isoista kaiuttimista, ja useamman tunnin
tanssiaiset: varsinkin pojat olivat innoissaan, ja sain tanssi
kutsuja jokaiselta niin 6-vuotiaasta 25-vuotiaaseen.
Oi, jospa oisit ollut muukaaanaa..!
Ghanalaiset perinteen mukaan minut kasteltiin likomaraksi
synttarilaulun jalkeen, ja sain siis paalleni varmaan kolme
sankollista vetta. Sen jalkeen lapset juoksivat nauraen luokseni
Kafra, kafra! (anteeksi) ja rutistivat vetta tippuvaa paitaani
kuivaksi. Kavin vaihtamassa vaatteet ja jatkoimme tansseja
viela iltakymmeneen asti, tanssilattiana huoneeni edusta.
Paatimme illan Atinkan, Joycen ja Naomin kanssa katsoen
tv:ta Amankwan huoneen edustalla (hanella on tv ja verkko-
ovi, joten kun televisiosta tulee jotain mielenkiintoista,
huoneen edusta on ruuhkainen).

Perjantaina vierailin ystavani Ofuon kotikylassa, ja minua
kohdeltiin tietysti kuin tulevaa vaimoehdokasta. Kyla sattui
olemaan yksi perinteisen Ashanti kentekankaan syntypaikoista,
ja tien laitoja taplittivat useat kangaskaupat. Ofuon kotona
sain yllattaen lahjoja jokaiselta: kolme erilaista kentekangasta,
kasikorun ja kaulanauhan! (Naomi: Nama on hiton kalliita)
Paasin myos koittamaan kankaan tekemista, se muistutti
vahan suomalaisen maton kutomista kangaspuilla. Jalki on
mielettoman kaunista.

Koulu alkoi tanaan, mutta kestaa viela paivia ennen kuin opetus
paasee kunnolla kayntiin. Kakkosluokassa odotteli tanaan
ohikulkiessani viisi lasta, ja Abigail rupatteli vailla huolen haivaa
jonkun kanssa lahimaastossa.
Olenkin keskittanyt huomioni viime paivina vessaprojektiimme,
ja olemme atk-opettaja Mr. Moseksen kanssa kiertaneet
yrityksia ja toimistoja yrittaen saada kerattya rahaa jotta
voisimme rakentaa vessan koulun ja orpokodin lapsille. Talla
hetkelle kun vessaa muistuttava rakennus ei ihan kata kaikkia
standardeja, edes ghanalaisella tasolla..

Kuinka saisin rikki kookospahkinan?

2009-01-05T05:47:00.001-08:00

Vastapuristettua appelsiinimehua rantabaarin pehmeilla
tuoleilla valtameren jarjestaessa musiikkia taustalle, seitseman
hengen taksimatkoja pitkin Kumasia ja Cape Coastia, pikkuveli
uimassa monimetrisissa aalloissa paikallisten poikien kanssa,
herkullisia paivallisia, aamiaisia ja lounaita jos jonkinlaisissa
komeissa hotelleissa, ravintoloissa ja pykingeissa, ja ihon
karventamista Ghanan polttavassa auringon paisteessa. Mina
sain flunssan hotellihuoneen ilmastointilaitteesta ja menetin
aaneni, mutta oli myos hauska saada Kumasiin tuulahdus Suomea:
matkalaukuista tyhjeni ensimmaisena iltana sangylleni lakritsia,
ruisleipaa, hernekeittopurkkeja ja yllatyskirjeita ystavilta ja
sukulaisilta. Kiitos kaikille muistamisesta!

Perheeni kymmenpaivaisen reissun vietimme Kumasissa ja
rannikolla Cape Coastilla. Ihmisia kuhisevan Kumasin jalkeen viisi
paivaa rannikon leppoisuutta ja rauhaa tekivat tehtavansa, ja uskon
matkan olleen onnistunut. Itselleni kokemus oli opettavainen myos
silta kannalta, etta talla kertaa mina olin se, joka tiesi enemman kuin
muut. Uhkarohkeasti siis tappelin taksikuskien kanssa hinnoista ja
koitin toimia varsinaisena matkaoppaana sekalaiselle joukolleni.
Uudenvuoden yona tanssimme pitkalle aamuyohon veljeni ja uusien
ystavieni kanssa, ja torstai aamupaivan vierailu orjalinna Elminassa
oli vahan laiskanlainen.
20-vuotis syntymapaivani vietimme lempibiitsillani Cape Coastin
ulkopuolelle: palmuja, kuohuva valtameri, kylmaa juotavaa, hyvaa
syotavaa ja rakasta seuraa, mita sita nyt muuta tarvitsee?

Sunnuntaina kahdentoista aikaan vilkutin Accraan suuntaavalle autolle,
ja kavin viela juomassa yhden oluen merituulen puhaltaessa
ystavieni kanssa. (Cape Coast = rastat)
Kotimatka kohti Kumasia alkoi iltapaivalla, ja silla reissulla olen yha;
ystavien soitto tuli saapuessani asemalle, ja lahdin viela illaksi istuskelemaan
baariin, josta jain Tanosoon yoksi.
Edessa olevalla viikolla ei meidan koulumme viela ala, mutta suunnitelmissa
on vessaprojektin suunnittelua orpokodille, pyykkien pesua ja ystavien
tapaamista.

Olipa sitten kyse uskonnosta, jalkapallosta tai politiikasta, paikalliset veljeni
ja siskoni ovat aina yhta fanaattisia. Presidentinvaalien toisen kierroksen
aanet taidettiin laskea kaksi kertaa, kunnes hotellihuoneessani Cape Coastilla
makoillessani pystyin kuulemaan kun tulokset julkaistiin: NDCn kannatusalue
Cape Coast raikasi ja juhli koko lauantaipaivan ilman taukoja. Luulen etta
koko kaupungin asukkaat liittyivat tuohon riemukarnevaaliin, joka kulki
paakatua pitkin aanekkaana ja varikkaana. Ihmiset pukeutuivat NDCn
vareihin tai valkoisiin huiveihin, maalasivat kasvonsa talkilla valkoiseksi ja
lauloivat rumpuja soittaen niin etta maankamara tarisi!
Olikin mielenkiintoista olla Cape Coastilla juuri silloin, koska luultavammin
NPPn alueena tunnettu Kumasi oli tuolloin hiljaisen puoleinen. Tunteet
olivat vielakin tulisia ja pinna kirealla kun sunnuntaina palasin Kumasiin
kuunnellen muutaman paikallisen kovaaanista vaittelya tulosten
oikeellisuudesta.
Atta Mills johtaa siis Ghanaa ainakin seuraavat nelja vuotta, tuloksia
mielenkiinnolla odotellessa!

2008-12-22T05:30:00.000-08:00

Tarvitaan elaman kokoisia arkipaivia, etta jossain paikassa
voi tuntea olonsa kotoisaksi ja turvalliseksi.
Tarvitaan joku, jonka olkaa vasten voi hetken itkea vasymysta,
ja joka seuraavassa hetkessa saa sinut nauramaan. Ja joku,
jonka kanssa voi nauraa ja pelleilla, joku johon voi luottaa ja
jolta voi pyytaa apua.
Kun kynttilan sammuttua laulamme unilauluja eri Euroopan
maista pimeassa huoneessa, kun yksi ystava ottaa
jarjestaakseen kyyditykseni pitkin Ghanaa ruuhkaisena
jouluaikana, tai kun hauskan paivan jalkeen vietamme iltaa
koko kaveriporukalla paikallisella Spotilla, ymmarran,
etta minulla on niita elaman kokoisia arkipaivia.

Kumasi tuntuu kodilta, kun Medomaan palatessani, Asore Nkwantaa
kavellessani saan useita Akwaaba (tervetuloa)- tervehdysta, ja
lapset juoksevat minua vastaan ja vaativat auttaa tavaroiden
kantamisessa. Eika ole kotoisampaa hetkea, kuin paivallisen
syominen keittionurkkauksessa rakkaan siskoni Naomin ja Maman kanssa.
Medoma on koti, jonne on aina kiva palata.

Kumasi tuntuu kodilta, kun Christmas fewer sekoittaa kaikkien paan
ja Central Market kuhisee ihmisia. Tuhansien ihmisten valissa
puikkelehtiessa, iltapaivan auringon paisteessa. Pysahdyn
sattumanvaraisesti, ja saan tervehdyksen paitoja myyvalta naiselta.
Herateostoksia joulun alla, ja poistun paikalta uusi paita laukussani
ja hyvanjoulun-toivotukset korvissa.

Kumasi tuntuu kodilta, kun jamsseja myyva nainen kojulta tervehtii
ohikulkiessa tuttavallisesti, Internetkahvilan omistaja muistaa nimeni, ja
leipakojun kaksostytot halaavat mennessani heita tervehtimaan.

En malta odottaa, etta paasen nayttamaan perheelleni kaiken taalla,
haluaisin tuoda jokaisen ystavani ja tuttuni nakemaan taman maailman,
joka on niin erilainen kuin koto-Suomi.

Iltatuulen puhalluksia ja tahtitaivaan kimallusta,
kaunista (ja lumista) joulua kaikille!

I'm a believer.

2008-12-18T07:06:00.000-08:00

Ghana is the land of glory, gold and God.
In fact, God is everywhere.

Suurin osa ghanalaisista on hartaasti kristittyja,
toinen iso prosentti muslimeja. Uskonto on osa
arkipaivaa, vauvasta vaariin. Sata prosenttia uskoo myos
yha perinteisiin uskontoihin ja tapoihin. Eilen juuri
juttelimme, miten jossain kirkossa papit neuvovat
tietyn veriryhman edustajia olemaan hankkimatta lapsia
keskenaan, or otherwise lapsi voi olla kehitysvammainen.

Uskonto nakyy katukuvassa joka puolella. God is Great
Hair Salon, Good Jesus Enterprise- kyltit tayttavat
katukuvaa, ja lahes jokaisen trotron takaikkunassa on
uskonnollinen istulause, tai vain yksinkertaisesti Jesus.

Naille ihmisille onkin joskus vahan kasittamatona, etten
itse kuulu kirkkoon.

Are you a believer? Yes. So, you're a christian? No.

Medomassa kirkkoon kutsumiset ovat vahentyneet alun
jalkeen, ja nykyaan niin lapset kuin aikuisetkin hyvaksyvat,
etten liity heidan seuraansa kolmesti viikossa jumalanpalvelukseen.
Lapsille Jumala on ehdoton, ja kolmosluokkalaisen Emmanuel-
pojan kanssa olemme kayneet keskusteluja Jumalasta. Hanen
mielestaan kun kirkossa kayminen on koulunkayntia tarkeampaa.

Laksiaiset ja joulujuhlat ovat tayttaneet viikkoni. Maanantaista
vietimme iltaa Chopsticksissa Katen ja Stinejen lahtemisen kunniaksi,
ja tiistaina jarjestimme lapsille joulujuhlat Linen remointoimassa
uudessa lastenhuoneessa. Uusi huone on mielettoman kiva ja kotoisa,
lattialla pehmoinen kokolattiamatto ja kaksi kaappia taynna pehmoleluja,
lastenkirjoja, varityskynia ja leluja. Juhlimme joulua ja uuden huoneen
avaamista tavallista paremman paivallisen, ilmapallojen ja toffeen kera.
Lapsien silmat loistivat kun he paasivat penkomaan kaappeja. Yhdeksan
aikoihin juhlintamme paattyi ukkosmyrskyyn ja sahkokatkokseen, ja
sateen lapi juoksin huoneeseeni hakemaan makuupussin ja kommin
Abigailin sankyyn tyttojen makuuhuoneeseen nukkumaan.
Seuraavan aamun aurinko lammitti jalleen ilman ja kuivasi maan.

Aikaa on riittanyt myos kokeiden korjaamiseen, ruuanlaittoon ja muuhun
arkiseen puuhaan. ATK-opettaja Mr. Moseksen kanssa vietimme eraan
iltapaivan koulun jalkeen tayttaen taulukoita tiedoilla oppilaista ja koulu-
rakennuksesta. Koulupaivat itsessaan ovat olleet vain kokeiden tekoa.

Tanaan tappelin tieni aamuruuhkan lapi Sofolinelle, jossa tapasin
Katharinan ja Lean; meidat oli kutsuttu brasilialais-saksalaisen perheen
perustaman koulun joulujuhlaan. Portista sisaan astuessamme
saavuimme uuteen maailmaan: vihrea nurmikko, hulppea talo
ja notkuva poyta taynna kekseja, taytekakkuja ja pizzaa! Miten samassa
kaupungissa voikin olla niin suuria eroja ihmisten elaman tasossa?
Vietimme aamupaivan katsellen lasten joulunaytelmaa, syoden ja
kuunnellen paikallisten rummunsoittajaryhman esityksia. Viimeisen
tunnin istuskelimmekin katoksessa naiden poikien kanssa, lahinna
naimatarjouksia vaistellessa. Eras poika esitteli itsensa Afraneksi, ja
mitaan sanomatta kiinnitti oman rannerenkaansa minun kateeni.
Kaveri vieressa kaansi hanen sanomaansa etta kun sinulla on niin
kauniit silmat!

Ensiviikon aikataulut alkavat jo seljeta, ja talla hetkella voisin sanoa etta
vietan jouluaaton Medomassa lasten kanssa. Seuraavana aamuna
matkaan Accraan vanhempiani vastaan lentokentalle. Joululomat
kestavat tammikuun puolelle saakka, ja uusi lukukausi taitaa alkaa
7. tammikuuta.

Jingle Bells, Jingle Bells..

2008-12-13T06:12:00.000-08:00

Joulu lahestyy, koulupaivat vietetaan loppukokeita tehden,
Kate, Stine ja Stine suunnittelevat laksiaisiaan Chopsticksissa
ja ostelevat joululahjoja kotivaelle, tiistaina pidamme
joulujuhlat lapsille uudessa leikkihuoneessa. Lunta ei ole
nakynyt, eika joulumieli muutenkaan nayta mitenkaan
suunnattoman paljon muuttavan ilmapiiria. Ehka eurooppalainen
kulutushysteerinen ostaminen ja mainostus on vain
muuttunut mielessani joulumieleksi, ja kun se ei viela ole
saavuttanut tata maailman kolkkaa, ajattelen ettei joulua
taalla vietetakaan. Hmm.
Suurin joululahjani talle joululle on vanhempieni, veljieni ja
tatini saapuminen Ghanaan 25. joulukuuta. Medomassa pojat
odottavat innolla Niklasta jalkapallopeleihin ja Naomi
suunnitteli suomen kielen pikakurssia.
Omat paivani tuntuvat nykyaan jakautuvan Medomassa
vietetettyihin ja Tanosossa vietettyihin paiviin. Viikolla herasimme
lasten kanssa viidelta holkkaamaan, koulupaivat pakerretaan
kokeiden parissa ja illat harjoitellaan vanhempien lasten kanssa
seuraaviin. Aikaa on kuitenkin loytynyt myos elokuvien
katselulle Stinen, Stinen ja Linen kanssa, bankun syomiselle
tahtitaivaan alla Joycen ja Naomin kanssa - pikkukissan koittaessa
sinnikkaasti varastaa kalaa lautaselta - ja yhtena iltana jopa
makasin illan sangyssa kuumeen yllattaessa.
Tanosoon matkaan viikonloppuisin tapaamaan muita ystavia,
istuskelemaan iltaa katubaarissa ja viettamaan leppoisia hetkia
hyvaa ruokaa syoden. Viime yon nukuin Julian vieraana, ja matkasin
sitten keskustaan ostoksia tekemaan: kokkaamme huomenillalla
Naomille ruokaa, ja tanaan leivomme valmiiksi suklaakakun.
Adumissa kavellessani katselin afrikkalaisia seinakoristeita, ja
15 minuutin kuluttua lahdin paikalta Ashanti Mask mukanani.
Mies ei antanut minun edes maksaa sita, vaan kehotti vain
promotoimaan paikkaa muille obrunikavereilleni.

Ghanalaisten kertomaa:

Emmanuel: "He's my brother. Or actually my sister's son, but that's
the same."
Abigail-opettaja: "You're my sister, so my boyfriend is your husband,
too."
Maabi: "They are my nieze's children, so my grandchildren too."

Olin Tanosossa Douglasin koululla seuraamassa heidan Polling Stationinsa
aanestysta ja aantenlaskentaa viime viikolla. Jokainen aani laskettiin
nostamalla aanestyslippu ilmaan kaikkien nahden "One thousand and
two, one thousand and three.."!
NPP sai 1126 ja NDC 128 aanta, mutta lopulliset tulokset kolmen paivan
odotuksen jalkeen olivat NPP 49,4% ja NDC 47,5%. Toinen aanestyskierros
on 28.12, pelkastaan naiden kahden puolueen valilla. Levottomuuksia ei
tahan mennessa ole ilmennyt, ja kaikki nayttaa rauhalliselta.

Nyt nalka kaivertaa jo niin pahasti, etta suuntaan katukojulle, trotroasemalle
ja kotiin!

2008-12-05T03:55:00.000-08:00

Viime paivina olen ollut kirjoitustuulella, ja tayttanyt isoja
paperiarkkeja pienella tekstilla, toinen toisensa jalkeen.
Valilla olen hautautunut omaan huoneeseeni lakritsipussin
ja kynan kanssa useaksi tunniksi, kissan istuessa olkapaallani
katselemassa tekemisiani.
Nama hetket keskeyttaa usein
Abigail, joka koputtaa oveeni ja vilahtaa akkia sisaan leikkimaan
aakkospalikoilla tai kirjoitustaululla. Pikkuhiljaa kissasta ja
Abigailistakin on tullut kavereita, ollaan mietitty etta on hienoa
etta lapset oppivat, etta elain voi olla muutakin kuin ruokaa.
Monet lapset kun olivat alussa niin kummissaan, etta annoin
kissalle ruokaa, pidin sita huoneessani ja kylvetin sen!

Huoneessani onkin Julian lahdon jalkeen erilainen tunnelma;
sangyn jakaa mina, Abigail ja kissa. Pikkuinen Abigail kompii
iltaisin makuupussiini, valayttaa onnellisen 8-vuotiaan hymyn
ja kapertyy viereeni nukkumaan. Olen ristiriitaisella mielella
siita, voinko antaa tyton nukkua huoneessani: luoko se hanen
ja toisten lasten valille jonkunlaisen kuilun?

Joulukuu alkoi, Line sai vanhemmiltaan Tanskasta paketillisen
joulua. Vaikkei joulumieli ole minua niin viela loytanytkaan, samaa
ei voi sanoa tanskalaisista ystavistani! He avaavat innosta hihkuen
aamuisin joulukalenterin, lukevat iltaisin tanskalaista joulusatua
ja syovat marsipaania suoraan purkista.
Taytyy kuitenkin myontaa, etta iltahetket ovat kotoisia kynttilan
palaessa ja teen hoyrytessa kupissa.

Koulun syyslukukausi lahenee loppuaan, ja ensiviikolla maanantai
vaalivapaapaivan jalkeen alkavat loppukokeet. Me saimme opettajan
kopiot viime viikolla, ja tunnit ovatkin lahinna kertailua ja muistelua.
Englannin ja matematiikan kokeen suhteen olen suhteellisen turvallisella
mielella, mutta luonnontiedon koe nayttaa ylitsepaasemattoman
vaikealta! Saa nahda miten kay. Haluaisin vieda kakkosluokkani kokeiden
jalkeen johonkin kivaan paikkaan paivaksi. Suunnittelimme myos
"pikkujouluja" orpokodin lapsille, me vapaaehtoiset kun emme ole kukaan
Medomassa jouluna.
Kate, Stine ja Stine lahtevatkin ihan pian kotiin!

Kaksi paivaa presidentinvaaleihin, ja kaupunki on yhta huumaa. Pillit soi,
puolueiden musiikit ("We are moving forwaaaardd..") pauhaavat ja joka
toisella vastaantulijalla on jonkun puolueen - Kumasissa lahinna NPP:n
t-paita, ranneke tai huivi. Rekat, bussit ja trotrot kuljettavat kyydissaan
tukijoita, jotka huudattavat raikkoja ja huutavat puolueiden kannustus
sloganeita. Tallaista ei Suomen vaalien lahestyessa voisi kuvitella nakevansa!
Politiikasta on tehty viihdetta, ja kannustuslaulut muistuttavat poppibiiseja,
jotka soivat jokaisen baarin ja nightclubin stereoissa.
Sain ICYElta postin olla matkustamatta mihinkaan vaalipaivana.

Line alkoi viime viikolla rakentaa lasten makuuhuoneiden viereen
"leikkihuonetta", ikaan kuin olohuonetta lapsille. Omaa tilaa lapsille ei
paikasta viela loydykaan. Huoneeseen tulee pehmea matto, pyoreita varikkaita
poytia ja tuoleja seka lukittavia kaappeja varikynille, papereille, peleille
ja kirjoille.
Mina olen paattanyt alkaa keraamaan ylos tietoja orpokotimme lapsista,
valilla kun tuntuu ettei kukaan edes tieda lasten lukumaaraa.

Fried or boiled?

2008-11-30T05:02:00.000-08:00

Eilen aamulla Medoman piha vilisi jannittyneita ja
innostuneita lapsia: he tulisivat kohta esiintymaan
Cultural Centerin African Youth Media-kilpailussa.
Hiusvahaa kului paljon, jonka tuloksena lasten kiharat
hiukset taipuivat suoraksi "liimatukaksi", ja tytot
ripustivat kaulaansa ja ranteisiinsa kaikki omistamansa
rannerenkaat ja korut.
Naapurikoululta lainattu bussi toi lapset Cultural
Centeriin, jossa oli jo esiintyjia yli kahdeltakymmenelta
koululta, kaikki yhta jannittyineita.
Istuimme Accrasta vierailulla olevien Annan ja Dorothean
(ja Linen) kanssa pitkan aamupaivan katsellen koulujen esityksia;
osa esitti draamaa, toiset tanssia. Monissa esityksissa
oli ajatusta mukana, ja monet kasittelivat tulevia vaaleja
ja rauhanomaista aanestysta. Naimme naytelmia myos
korruptiosta ja perinteisista haavalmisteluista. Tanssiesitykset
olivat upeita; nama lapset lapaisisivat varmasti jokainen
Hot Cakesin tasokokeet! On hienoa nahda etta pienetkin
lapset taitavat yha perinteiset tanssit ja liikkeet.

Iltapaivalla lahdin etsimaan pelastusta nalkaani Bantamasta,
ja paadyin istuskelemaan yksin jazzravintolan rauhoittavaan
hiljaisuuteen. Aurinko teki matkaansa taivaanrannan taakse
ja kaikki oli suunnattoman kaunista. Myohemmin Nana liittyi
seuraani, ja vietimme monta tuntia istuskellen pimenevassa
illassa ajatuksia vaihtaen ja olutta siemaillen. On hyva viettaa
valilla hetkia yksin tai vain yhden ihmisen seurassa, arkipaiva
kun pukkaa olemaan yhdenlaista ihmisten ja tapahtumien
sekamelskaa.
Illemmalla muutkin sitten liittyivat seuraamme ja vietimme
hauskan - joskin vahan vasyneen - illan Bantamassa.

Ennen Ghanaan tuloani sain kuulla tarinoita ruuasta, eivatka
odotukseni olleet niinkaan vaaria. Paikallinen ruuanlaitto perustuu
lahinna oljyyn, jolloin kaikki on melko tirisevaa ja runsasta.
Kastikkeen tekeminen esimerkiksi aloitetaan kuumentamalla
puoli litraa palmuoljya, johon kastike tehdaan. Kun kerroin ,etta
me emme niinkaan kayta oljya ruuan pohjana, he eivat lainkaan
ymmartaneet, vaan kyselivat ihmeissaan etta "no mita te
sitten kaytatte?" Myos aamupuuroon lisataa suolan sijaan pari
desia sokeria..
Herkullistahan se on, pakko myontaa! Ei sita voi sanoin selittaa
miten hyvalta fried rice, fried plantain tai fried yam maistuu!
Valitettavasti jatkuva raskaan ruuan syonti ei ole niinkaan hyvaksi,
jonka voin kylla nahda itsessani. Taitaa olla niin, etta kotiin
palatessani olen kaksi kertaa suurempi kun lahtiessani!
Onneksi vastapainona naille ruuille loytyy runsaasti tuoreita hedelmia
ja kookoksia, joita syonkin aina kun mahdollista. Ei ole parempaa
aamupalaa kuin tuore papayija ja makea banaani!

Huomenna alkaa joulukuu, trotrossa matkakumppanilla soi soittoaanena
I wish you a Merry Christmas, mutta muuten ei joulumieli ole viela
loytanyt tietaan Ghanaan. Lunta odotellessa, heh heh.

Orientaatioleirilla elokuussa saimme kaikki ghanalaiset nimet:
ensimmainen imi tulee viikonpaivan mukaan jolloin olen syntynyt
(maanantai), ja lisaksi okainen sai "sukunimen". Minun nimekseni
tuli Adwoa Dede. En kuitenkaan ole koskaan pitanyt toisesta
nimestani; asun Ashanti Regionilla, mutta nimi on peraisin gaa:ta
puhuvan heimon alueelta. Tana aamuna Douglas nimesi minut
uudestaan, ja tasta paivasta lahtien Ashanti nimeni on Adwoa Mansah.
Nyt olen tyytyvainen !

"You, me and the cat"

2008-11-25T07:16:00.000-08:00

Ollaan taas kuin Liisat Ihmemaassa, Accrassa kaikki
on niin erilaista. Pidan Kumasista suunnattoman paljon
enemman! Tulimme Julian kanssa paivareissulle, vietimme
viime yon kello kahdesta puoli seitsemaan ahtaassa trotrossa
tehden matkaa etelaan pain. Kuuden aikaan aurinko nousi
kirkkaan punaisena usvaisesta taivaanrannasta, ja Accran
aamuliikenne piti meita autossa viela pitkan puolituntisen.
Tuntui taivaalliselta paasta Salvation Armyn vesiputousmaisiin
suihkuihin ja suunnata sen jalkeen suorittamaan paivan
askareita.
Tapasimme Nigerista kotoisin olevan Mariamin, joka vei meidat
katsomaan omaa vapaaehtoisprojektiaan.
Paivan ohjelmaa kuuluu viela lentopaivan muuttamista ensi
elokuulle ja uuden vapaaehtoisen hakemista lentokentalta iltamyohalla.

Medomassa minulla on pikkuinen kitty cat joka nukkuu minun sangyn
alla ja metsastaa nakymattomia vihollisia hanta viuhuen. Se on niin
pieni ja suloinen sinisine silmineen! Lapset kutsuu sita Susaanaksi ja
aina huoneesta tullessani saan huutoja "Saana where is your baby cat!"
Pikku Abigail kutsuu kissaa siskokseen ja kertoi minulle paattavaisesti:
"When you go, take me with you. Me and the cat!"

Kouluun kuuluu epaonnistuneita liikunnantunteja, jotka paattyvat verta
vuotaviin neniin ja mokottamiseen, riemastuneita englannin tunteja kun
lapset muistavat miten cat, car, hat, bike, wall ja muut sanat kirjoitetaan,
ja hauskoja hetkia keittionurkassa ruokaa jakaen. Maabi - keittion emanta -
on ihan mielettoman symppis nainen ja kutsui minut syomaan fufua luokseen
joku paiva. Mika ettei!

Eva is gone!

2008-11-21T08:48:00.000-08:00

Viikko tuntuu hujahtaneen ohi vilauksessa.
Maanantai-iltana paatimme yopya Loszughanan
vuokrahuoneessa Romyn seurana, jonne hiivimme
yomyohalla katukojusta ostetun iltapalan ja monen
tunnin katolla makoilun jalkeen. Tahdet paistoivat
kirkkaasti,kuu vilahteli aika ajoin pilvien valissa, ja
makasin rakkaan siskoni ja veljieni valissa makuupussin
paalla, taivas kattonani. Mita arkipaivat olisivatkaan
ilman noita rakkaita ystaviani.

Tiistaina ajauduin viela
mukaan eraaseen kylaprojektiin,ja Evan viimeisten
illallisten jalkeen palasimme kymmenpaisena
joukkona iltamyohalla takaisin Medomaan.
Seuraavana aamuna matkalla kylpyhuoneeseen
sain useita"Hey, I haven't seen you around!"
huutoja, ja tuntui hyvalta olla taas kotona.

Torstaiaamuna kaikki koulun lapset hurrasivat,
lauloivat ja taputtivat Evalle, joka seisoi kauniissa
afrikkalaisessa mekossa ja kente-huivissa ottamassa
vastaan suosionosoituksia. Kuudennen luokan
tytot seurasivat silmat kyynelissa hanta autolle
saakka, ja loppupaivan lahes jokainen vastaantuleva
heitti kommentin, "Eva is gone!".Sister Adwoa
naapuritalosta nimesi jopa vastasyntyneen tyttarensa
Evaksi! Itsellanikin olivat kyyneleet silmissa kaiken
halinan keskella, Evaan en ehtinyt kunnolla tutustua,
mutta yleinen lahtemisen tunnelma sai tunteet pintaan.
Istuin uuden lasten makuuhuoneen alasangylla Naomin
kanssa,"Ala sie koskaan lahde pois Saana".

Alkuviikon reissailujen takia pyorin seuraavat
kaksi paivaa tiiviisti Medomassa, heraten aamulla
kuudelta auttamaan lapsia aamupesuissa ja Naomia
puuron keitossa. ( Pakko myontaa, etta olen aariani
myoten kyllastynyt valkoiseen leipaan ja kaurapuuroon
aamupalaksi!) Koulussa pidimme Abigailin kanssa lapsille
spellingcompetitionin, ja kerrankin luokka oli taydellisen
hiljainen ja keskittynyt koko tunnin, ilman kepin lasnaoloa!
Ja meilla oli hauskaa!

Iltapaivat ruuanlaittoineen ovat rauhallisia auringon
lakatessa paahtamasta kuumasti, ja silloin on kiva soittaa
musiikkia kannettavilla kaiuttimilla, jolloin saa nauttia
lasten innostuneista tanssinumeroista.

Tanaan kavin hakemassa pitkaan odotetun
paketin kotivaelta: suklaata, lakritsia ja lahjoja lapsille!
Postipaketin hakeminen onkin yhdenlainen projekti,
kun pitkan poydan aaressa on viisi virkailijaa, ja
jokaisen luona on kaytava ainakin kaksi kertaa hakemassa
jos minkalaisia allekirjotuksia ja varmistuksia.Ennen
internetkahvilaan tuloa istuimme viela juomaan mangomehut
vegetarian food-kojulla, ja ostimme kookokset
katumyyjalta. Viikonloppu edessa ja paljon mielessa!

Julia loysi eilen illalla asunnon Tanososta,
ja muuttorumba laitetaan toimeen tana viikonloppuna.
Samassa syssyssa suunnittelimme MINUN huoneen
katon maalausta ja perusteellista siivousta. Haaveilen
vaatekomerosta, joka kuitenkin tekisi melkoisen loven
kuukausibudjettiini..Ehka se on siis jatettava haaveiluntasolle,
ja tyytya ripustamaan vaatteet naulakkoon.

Ja let's pray God etta koulussa on pian ruokana bankua,
ja narun paassa kohta kolme viikkoa odotellut lammas
paasee rauhaan. Tata rauhaa rukoilen myos pikkuiselle
vuohelle, joka liittyi lampaan seuraan viikko sitten.

Olemme alkaneet pitaa joka toinen keskiviikko kokouksia
muutaman opettajan, Naomin ja vapaaehtoisten kesken.
On hienoa, etta meilla on nyt mahdollisuus tuoda esiin
omia ajatuksiamme tilanteessa, jossa todella kuunnellaan
ja vaihdetaan ajatuksia. Juttelimme esimerkiksi pitkaan
fyysisten rangaistusten kaytosta koulussa, ja
paikallaolevat opettajat olivat myonteisia ajatukselle -
sano nyt sitten myontelivatko vain meidan vuoksemme.
Orpokodin jarjestely on yha kovin kesken, enka oikein
ymmarra miten tama kaikki on pyorinyt monta vuotta
ilman mitaan kunnon jarjestysta. Vaadimme kaikki
yhdessa,etta heidan on palkattava orpokodille kokopaivaisesti
ainakin yksi aikuinen pitamaan huolta lapsista. Tallahetkella
kun tallaisia henkiloita ei ole yhtakaan. On mielenkiintoista
nahda, millainen tilanne on lukuvuoden paattyessa ja
minun lahtiessani.

Kaikki heti tanne kiitos!

2008-11-18T10:01:00.000-08:00

Olen haaveillut jo viikon paivat ruiskerrosleivasta, jonka
taytteena on ainakin salaattia, hummusta, tofua, kurkkua
ja valkosipulikastiketta.

Tuliaislista Suomesta (joululahjaksi, kiitos):

- purkillinen hernekeittoa
- pussillinen Vaasan ruispaloja

Vote for peace

2008-11-16T06:47:00.000-08:00

Eilen aamulla herasin aikaisin aanekkaisiin huutoihin ja
meteliin, jota jatkui aamukahdeksaan saakka. Aamiaisella
sain kuulla Linelta, etta kyse oli orpokodin kahdesta pikku-
pojasta, jotka oli loydetty lasteenhuoneesta harjoittamasta
anaaliseksia. Heita rankaistiin julkisesti ulkona fyysisesti,
jonka jalkeen heidat lukittiin muutamaksi tunniksi tyhjaan
huoneeseen.
Nama vahan yli 10-vuotiaat pojat tuskin
tiesivat kovin hyvin mita olivat puuhaamassa, enka missaan
nimessa ole samaa mielta siita, etta fyysinen rangaistus
tuottaa "parannusta" mihinkaan suuntaan. Aikuiset Medomassa
tuntuvat olevan melkoisen paniikissa siita, etta joku paiva
joku orpokodin tytoista on raskaana, ja poikaraukoista tehtiin
varoittava esimerkki kaikille muistoksi.
Illalla istuimme isolla porukalla iltaa Medomassa, ja keskustelimme
Nanan ja Douglasin kanssa tapahtuneesta. Homoseksuaalisuus on
Ghanassa laitonta! Oli kiinnostavaa kayda keskustelua Douglasin
kanssa, joka on jotenkuten kahden ajatussuunnan valissa: han
ymmartaa meidan ajattelutapamme, mutta omalta ghanalaiselta
kannaltaan han sanoi olevansa taysin vastaan homoseksuaalisuutta.

Presidentin vaalit ovat Ghanassa 7. joulukuuta, jota ei ole vaikea
huomata! Ghanalaiset ovat poliittisesti aktiivisia, tai jolleivat poliittisesti,
niin sitten ainakin innostuneita yleisesta ilmapiirista. Poliittinen
mainostus on kaduilla agressiivista, ja monilla ohikulkijoilla voi nahda
puolueiden t-paitoja tai rengasnauhoja. Autojen takaikkunat ja katujen
reunat ovat liimattu tayteen vaalijulisteita ja -tarroja. Kaduilla kulkee
rekkoja ja ihmiskulkuita, jotk a huudattavat musiikkia, soittavat raikkoja
ja huutavat puolueiden iskulauseita.
Vakavasti otettavia ehdokkaita on kaksi, NPP:n (New Patriotic Party) Nana
Akufo-Addo ja NDC:n (National Democratic Congress) Atta Mills, joilla on
molemmilla vahvat alueensa maan jaetuilla regioneilla.
Rauhanomaisten vaalien puolesta tehdaan paljon toita. "Vote for peace"
slogania kaiutetaan yhta ahkerasti kuin puolueiden iskulauseitakin, ja
yhtena paivana kuulin televisiosta jopa pitkan laulun, joka oli savelletty
"for peaceful elections 2008". Levottomuuksien pelataan alkavan
Northern Regionilla, ja jo marraskuussa armeija lahettaa joukot vartioimaan
aluetta. Monen vapaaehtoisen matkustussuunnitelmat ovat kaatuneet
vaalien takia, ja meita on ankarasti kielletty matkustamasta pohjoiseen
joulukuun aikana.

2008-11-14T08:07:00.000-08:00

Tyonkuvani Columnbuksen orpokodissa on vaihtunut viime
viikosta lahtien. Eraana paivana keskustelimme muutaman
opettajan ja vararehtorin kanssa pitkaan koulun ja orpokodin
tilasta; tyhjensimme mielestamme kaikki ne aiheet, joita olimme
pelkastaan vapaaehtoisten kesken pitkaan miettineet
lounastauoilla. Samassa kokouksessa paatimme myos, etta
alamme osallistua aktiivisemmin orpokodin paivittaiseen
elamaan.

Ensimmainen askel tahan suuntaan oli rakentaa lapsille aikataulu;
koulun jalkeen monet lapsista vilahtavat omille teilleen, eika heita
tavoita takaisin ennen iltapesua. Naita tapauksia ovat erityisesti
15-kesaiset pojat. Naomin kanssa pidetyn uuden kokoustamisen
jalkeen saimme rakennettua myos vapaaehtoisten aikataulun:
luokassa auttamisen lisaksi voimme nyt myos osallistua ruuanlaittoon,
lasten kylvettamiseen ja kotilaksyissa auttamiseen. Mahtavaa!

Olenkin nauttinut ilta-auringossa tehdyista paivallisista ja puuron
keitosta aamutuimaan. Aamupesut ovat myos omanlainen
rumbansa, ja lapset ovat suunnattoman innoissaan siita, etta
me osallistumme siihen. Nelja pieninta - tai sanotaanko kolme, mutta
minun 8-vuotias Abigail lapseilee - vaativat apua aamupesuissa,
eika hirityksesta meinaa tulla loppua kun pitaa pesta kainalot tai
jalkapohjat! Aurinko alkaa kivuta korkeammalle ja nama aamut
ovat olleet iloisia ja taynna riemua. Olen alkanut jo tottua kuudelta
heraamiseen!

Koko Medoma on ollut jo viikon ajan kipea. Christine sairasti viikon
ajan malariaa, ja talla hetkella pedissa makaa Stine. Myos Julia kuumeili
kaksi paivaa. Minulla ja Linella on ollut jaloissa ilkeita paiseita
viime viikonlopun sademetsareissun jalkeen, ja Evan varpaassa
oleva haava on tulehtunut. Ohhoh! Alkuviikosta olin vasynyt ja
uupunut jatkuvasti, joka varmaan johtui yleisesta mielialasta.
Viimepaivina tunnelmat ja terveydentilat ovat alkaneet pikkuhiljaa
kohota.
Christine pakkasi tanaan rinkkansa ja hyppasi odottavaan taksiin.
Kahdeksan ihmista projektissamme on ehdottomasti liikaa, mutta
silti tuntui etta joku puuttui, kun meita istui enaa seitseman
lounaalla. Eva ja Kate palasivat reissustaan, ja heidat otettiin koko
Medomassa riemuiten vastaan. Eilen maalasimme lasten uuden
makuuhuoneen vihrea-valkoiseksi, maanantaina tulevat sangyt
ja patjat. Lupasin suunnitella ovikyltin "Eva's dormitory".
Han matkustaa Accraan, ja siita kohti Sveitsia ensi torstaina, ja
paivat ovat taynna "mita Evan taytyy tehda ennen lahtoa"-
tapahtumia. Suunnitelmissa seuraavalle viikolle on Chopsticks
(pizzaa!), fufun valmistusta Medomassa musiikin ja tanssin kera,
viimeisten tuliaisten ostoa.. On haikeaa kun joku lahtee, ja se
saa myos ajattelemaan omaa lahtoani. Kurkkua kuristaa kun
ajatteleekin ikavaa mita lahteminen teettaisi.

Uudessa lukujarjestyksessamme on perjantaina aika lasten
pyykkien pesulle, jonka tanaan aloitimmekin urheasti. Rohkeutemme
vahan laski, kun naimme pyykin maaran: 30 lasta ehtii kuluttaa
viikossa melko paljon vaatteita! Muutaman tunnin uurastuksen
jalkeen karkasin valmistamaan hedelmasalaattia lounaaksi.
Aamun laiskottelin, tein Naomille tomato stew:n ja herkuttelin
rice&stew:ta Joycen ja Naomin kanssa heidan huoneensa lattialla.
Perjantai!
Tulee olemaan vaikeaa kayttaa haarukkaa Suomeen palattuani.
Uskon etta kotioloissa tulen jatkossa kayttamaan aina "luonnollista
lusikkaa", ruoka maistuu niin paljon paremmalta, U should try!

Valilla harrastan alakerroaitille-juttuja, kuten istun moottoripyoran
kyydissa ilman kyparaa kun viiletetaan kovaa vauhtia pitkin mutkaisia
teita, voi vauhdin hurmaa! Iso tie oli aika pelottava viiden ruuhkan
aikaan, ja mutkiteltiin keskiviivalla kahden kaistan valissa.

2008-11-10T08:29:00.001-08:00

Paivat rakentuvat hetkista

Seitsemalta aamulla on lasten pesuhetki; saippua
kimaltelee kirkkaassa aamuauringossa ja vesipisarat
valkehtivat ilmassa. "Bath me, bath me!"

Puolen paivan aikaan voi menna koulun keittionurkkaan
auttamaan ruuan jakelussa, keittion naiset tykkaa koitella
twi:n kielen taitojani. Ruuaksi lapset saavat joko riisia tai
jamssia.

On inhottavaa olla yksin kun on kipea, joten valilla paiva
kuluu toisen sangyn vieressa istuessa. Silloin pitaa olla seurana
hyva kirja ja karsivallisyytta. En oikeasti ole hyva pakottamaan
toista syomaan.

Lauantaipaivat on kivoja, silloin tehdaan pienia kivoja
juttuja kavereiden kanssa, kuten vaikka

kavellaan kaksi tuntia laheisessa sademetsassa
levottomissa mielialoissa - opas sanoi etta oltais voitu
nahda apinoitakin mutta elamoitiin ihan liikaa

syodaan papayijaa kuunnellen lasten rumpujen
soittoa ja afrikka rytmisia tansseja, hitto mita hyvia viboja!

mennaan porukalla syomaan jazz ravintolaan pastaa,
ja nukahdetaan kotimatkalla taksiin

On jo marraskuu, ja paivat ja viikot juoksevat uskomattoman nopeasti.
Parin viikon paasta matkustan Accraan varaamaan lentolippuni ensi
syksyksi, hullua. Joululoma alkaa 18. joulukuuta, SE ON IHAN KOHTA.

2008-11-03T09:47:00.000-08:00

Valtameri on voimakkuudessaan kaunis; kun lentaa ison
aallon mukana hallitsemattomasti volttia, ei voi muuta kuin
myontaa etta okei, sina viet ja mina vikisen. On kiva kuitenkin
leikitella, ja hieman syvemmalle uidessa aallot vain keinuttavat
mukavasti, niinkuin kylpyloiden aaltolaitteet.
Kaupunkielamasta huolimatta luonto on taalla lahella kuten
kotonakin. Eilen kotimatkamme Cape Coastilta Kumasiin katkesi
renkaan rikkoutuessa, ja seisoimme 10 minuuttia keskella
taydellista pimeytta, katsellen tulikarpasten lentoa. Ghanan pimea
yo on aanekas ja kaunis.

Cape Coast viikonloppu oli huippu hauska! Reissasimme muutamana
paivana Takoradin suuntaan Brenu Beachille, mielettoman kaunis,
rauhallinen ja PUHDAS ranta. Cape Coastin oma Oasis Beach olisi
niin paljon mukavampi, jollei rannikko olisi taynna roskaa.
Rantapaivan kruunaa keinuttavat aallot, suoraan palmuista kiivetyt
kookokset ja hyva seura.
Lauantai-illaksi ostimme tyttojen kanssa pari valkkaripulloa ja
vietimme isolla porukalla - saimme kavereita mukaan myos Accrasta -
hulvattoman hauskan ja tanssin tayteisen illan paikallisella klubilla.
Mista nama ihmiset ovat saaneet rytmitajunsa?

Tanaaamuna herasin aikaisin ja huoneesta ulos astuessani Naomi
tervehti minua uutisilla: saisimme kaksi uutta vapaaehtoista projektiimme
muutaman tunnin kuluttua! Kylpyhuoneeseen paastyani kohtasin jo
jonkunlaisen kokoontumisen, kun Kate, Eva ja Line sulattelivat uutista.
Kaksi uutta vapaaehtoista tarkoittaisi, etta meita vapaaehtoisia olisi
Medomassa KAHDEKSAN. On surullista huomata miten vapaaehtoistyon
tarkoitus on katoamassa ainakin jarjestavien organisaatioiden puolelta:
Naomi on asemassaan uhri yhtalailla kuin mekin. Kahdeksan vapaaehtoista
yhdessa koulussa kun ei tee enaa muuta kuin harmia.
Pienen pohdiskelun ja puhelujen jalkeen tulimme tulokseen, etta Christine
vaihtaa projektia, vapaaehtoisten tarve kun on huomattavasti suurempi
muualla. Kaksi tanskalaista tyttoa saapuivat iltapaivalla, ja vaikuttavat
oikein kivoilta. Tilanne helpottuu, kun Eva matkustaa kotiin muutaman
viikon kuluttua.

Koulupaiva oli tanaan hauska: meidan luokan Kofi-pojalla oli eilen synttarit,
ja han toi kouluun pussillisen karkkeja. Jaoimme karkkeja luokassa, ja
ylijaaneet Abigail kaytti palkintoina oikeista vastauksista, "naiden avulla
saadaan lapset oppimaan, huomenna tuon kekseja!"

Bless,
Adwoa

2008-10-30T03:27:00.000-07:00

Koulun jalkeen olin eilen huonolla tuulella; Abigail ei ollut
aamupaivalla koulussa, ja taistelin saadakseni lasten
mielenkiinnon - melko huonolla menestyksella. Kun koitin
selittaa jotain ja huomasin ettei kukaan kuuntele, marssin
mielenosoituksellisesti luokan peralle merkitsemaan
kotitehtavia, ja kummallisesti desibelit jopa laskivat hieman
kun lapset huomasivat etta suutuin.

Paiva kuitenkin parani, kun Mike Pattonia kuunnellen pesin
pyykkini, kokkasin Naomin kanssa ruokaa lapsille, nautin
ihanan paivallisen kahdestaan Katen kanssa, ja leikin lasten
kanssa pahvikirjaimilla. Meilla oli lastenhuoneessa mielettoman
kiva tunnelma: pojat tapaavat levittaa patjansa huoneen
lattialle, pelata korttia ja tehda laksyja yhdessa. Kavimme parin
pojan kanssa ostamassa Medomasta vesisateella kaksi
ESL-lamppua tyttojen makuuhuoneeseen, ja kun saimme valot
palamaan, koko huone raikui kun tytot kiljuivat "God bless you,
madam!"

Pastori Columbus on paattanyt etta orpokodin tytot saavat
kasvattaa hiuksensa pitkiksi, ja Abigail kuiskasikin minun korvaan
etta han haluaa hiusvahaa, jotta voi tehda rastat niinkuin minulla.
"Alan keraamaan vaaleita hiuksia ja sitten teen rastat ja sitten sie
voit antaa minulle sinun ihonvarin ja sie voit ottaa minun".
Tanaan aamulla loysin hanet istumassa huoneeni oven ulkopuolelta
vaaleansinisessa toppatakissa, "I was waiting for you" .

Naomi on tehnyt lasten kanssa sopimuksen: twi:n kielta saa puhua
vain viikonlopppuisin, ja muuten puhutaan englantia. Koulun jalkeen
taytyy levata hetki, tulla sitten auttamaan ruuanlaitossa, syoda
paivallinen kuudelta ja tehda sen jalkeen laksyt. Meilla olikin eilen
hulvattomia hetkia Naomin kanssa, kun lapset koittivat parhaansa
mukaan ilmaista itseaan englanniksi. Joka suunnalta kuuluu lasten
kehoituksia toisilleen: "Hey, speak English!"
Samuel tuli kantelemaan Naomille toisesta pojasta joka puhui Twi:ta
- puhuen itse Twi:ta! Huomatessaan virheensa han juoksi karkuun
ja me nauroimme katketaksemme!

Juliaa ei ole nakynyt Medomassa enaa yhta paljon, kun han on tyoskennellyt
Loszughanalle kiertaen muita projekteja, ja olenkin saanut pitaa huoneen
melko lailla itsellani. Uusi vapaaehtoistytto Christine on tuonut mukavaa
piristysta tulollaan, ja onkinkiva etta meita jaa nelja kolmen sijaan kun Kate
ja Eva matkustavat pian kotia kohti.

2008-10-27T09:53:00.000-07:00

Eilen makasin ottamassa aurinkoa Bosomtwe-jarven
rannalla kirjaa lukien, paikallisten lasten leikkiessa
hippaa vedessa. Join palmuviinia kookoksen kuoresta,
kuuntelin viereisesta ravintolasta kuuluvaa hyvaa
tanssimusiikkia ja juttelin valilla vieressa ajastaan nauttiville
ystavilleni. Mietin, ettei elama oikeasti voisi kovin paljon paremmin olla!
Kavimme ostamassa maailman makeimpia banaaneja
paikalliselta myyjalta ja soimme herkullista riisia lounaaksi.

Ennen lahtoa takaisin tanssimme itsemme vasyneiksi,
niin etta tunnin paluumatka takaisin Kumasiin tuntui vain
mukavalta lepohetkelta. Kejetiassa ostimme lapsille
jaatelot - 30 jatskin ostaminen heratti trotroasemalla
pienta kummastusta, joten meilla oli paljon yleisoa - ja
Naomille leivan (joka on melkeinpa "pakollinen" tuliainen
pitemmalta reissulta kotiin palatessa).
FanMilk-jaatelot herattivat lasten keskuudessa suurta
riemua (toivotuin tuliainen) ja saimme hauskoja kuvia jokaisen
lapsen halutessa saada oman jaatelonsa kuvaan. Loppuillan
vietimme ulkosalla, lapset tanssivat, soittivat muoviampareista
tehtyja rumpuja ja lauloivat - melkein kuin perjantai-ilta
Bantamassa!

Viikonloppuloman jalkeen - vietimme jarvella hotellissa yon -
tuntuu kummalliselta etta kohta on edessa seuraava reissu:
lahdemme porukalla Cape Coastille, kun kouluissa on midterm
holidays. On kiva nahda paikka jonne olemme menossa perheen
kanssa joulun aikaan, (odotan jo heidan tuloaan kovasti!)
Muutamana koulupaivana talla viikolla kuitenkin haluan keskittya
opettamiseen, nautin tuntien suunnittelemisesta ja monesti
myos opettamisesta. Muutkin koulupaivaan liittyvat hetket,
kuten ruuan jakaminen lapsille, ovat hauskoja.

Olen varma etta yhdella tytolla kakkosluokalla - Cynthialla - on joko lukihairio
tai keskittymishairio, mutta millapa sen kertoisi. Yritin tanaan
selittaa ilmiota Abigailille, joka ei ollut koskaan kuullut siita. Koitan olla
karsivallinen Cynthian kanssaan, mutta on hankalaa ettei aikaa riita
huomion antamiseen yksittaiselle oppilaalle kovinkaan pitkia
aikoja (tai no, onhan se mahdollista, mutta koko muu luokka on
lahinna pitkin seinia siina vaiheessa...)
Prince, tuo pikkuinen paholaispoika, joka tykkaa kantaa kouluun
leikkipyssyja ja jattaa kotitehtavat tekematta, tulee jo ensimmaisena
luokseni halaamaan ja oli tanaan suunnattoman keskittynyt
matematiikan tunnilla, 2-0 Saanalle!

2008-10-22T11:16:00.000-07:00

Ostamassa jamsseja pienessa kylassa Kumasin ulkopuolella (Kuvassa Douglas).

Busua, aamiainen ja Julia.

Omat kuvani ovat havinneet muistitikulta jonnekin, mutta tassapa muutamia otoksia Linen kuvista.

2008-10-22T10:01:00.001-07:00

Tiesin jo ennen Ghanaan tuloani, etta tinkaaminen on
taalla iso osa kaupankaytia, enka kylla ollut lainkaan vaarassa.
Tietyilla tuotteilla, kuten ruualla ja trotroilla on fiksatut
hinnat, mutta useimpien tuotteiden ja palveluiden hinnasta
kaydaan ennen maksamista aina neuvotteluja, jotka valilla
Twi:n kielen "rajuudesta" johtuen kuulostavat koviltakin
kissatappeluilta, mutta kaydaan kuitenkin monesti hymy
huulilla.
Itse hieman vierastan yha tata tapaa, jonka vuoksi olenkin
useamman kuin kerran joutunut tilanteeseen, jossa vastapuoli
kannustaa, tai jopa neuvoo mita seuraavaksi tulisi tehda!
Mita siina vaiheessa muuta sitten voikaan kun lahtea peliin
mukaan, ja yleensa hinta tippuu naissa tilanteissa normaalia
enemman. Varmaan ajattelevat etta raukka tuo obruni, kun
ei se oikein osaa.
Hauskoja tinkaamistilanteita loytyy useita. Eilen loysimme
Tafosta kuntosalin, jonne menimmekin ensimmaista kertaa
Naomin kanssa viidelta aamulla jumppaamaan (!!!), ja tulimme
illalla takaisin sopimaan hinnasta. Kavimme aluksi vakavaltakin
tuntuvia bisnesneuvotteluja, mutta kun sitten hetkea myohemmin
istuin ja katselin kun kuntosalin omistaja hieroi jalkapohjaani,
mietin etta tallaista ei kylla ikina tapahtuisi Suomessa! Saatiin
viela loppujenlopuksi kuntosalikortit ihan sopuhintaan, ja
ollaankin menossa sinne tanaan uudestaan.

Hyppasin tanaan ATK opettajan ja kuutosluokkalaisten mukaan
kun he menivat ensimmaista kertaa tutustumaan internettiin.
Otimme pari trotroa (27 oppilasta) Tafoon, ja naytimme pari
tuntia lapsille pienissa ryhmissa, miten sahkoposti, chattaily ja
tiedon etsiminen internetissa onnistuu. Puolen paivan aikaan olin
melkoisen vasynyt, ja takaisin pain lahtiessa ostin lapsille
kookokset - joka maistui kylla itsellenikin siina vaiheessa.
Tulen kaipaamaan noita kookoshetkia kun palaan Suomeen!
Otimme trotron takaisin luokan tyttojen kanssa, ja koko matkan
takaisin koululle he lauloivat ja taputtivat niin etta koko kainuu
raikasi. "COME TO COLUMBUS, THERE THE BOYS ARE
HANDSOME, THE GIRLS BEAUTIFUL AND THE TEACHERS
GOOD, COME TO COLUMBUS!", osan laulaessa sooloja ja
osan hakatessa trotron kylkia - tuli ihan omat penkkarit mieleen.
Lapset muiden koulujen pihoissa kaantyivatkin ihmeissaan
katsomaan kun ohitimme heidat aanekkaasti meteloiden. Mita
tunnelmaa!
Kiirehdin nappaamaan muutaman keitetyn jamssin green
leaves stew:lla, ja pidin viela omille kakkosluokkalaisilleni
matematiikan tunnin, talla kertaa melkoisen onnistuneen.

Eva - sveitsilainen vapaaehtoinen Columbuksessa - lahtee
muutaman viikon paasta takaisin kotiin, ja hanen keraamillaan
rahoilla aloitettiin eilen kolmannen lastenhuoneen rakentaminen
orpokotiin. Huoneessa on nyt kolme ikkunaa, ja tanaan kolme
miesta aloitti katon ja ulkoseinan sementoimisen sileaksi.
Ensiviikolle suunnittelille maalaustalkoita, jonka jalkeen loppuosa
tapahtuukin nopeasti; sangyt pitaa tilata puusepilta talla viikolla,
ja patjat voidaan hakea kun niita tarvitaan. On kivaa etta kaikki
on niin pienta, eika massateollisuutta: Tanoson vuokrahuonetta
tehdessammekin haimme sangyt puusepalta joka hioi ja valmisti
ne parisataa metria kauempana olevassa katoksessaan.

"Kasvissyonti"-kasitteeni hakee yha paikkaansa taman lihaa
rakastavan kansan keskella. Kalan ruotojen loytaminen kastikkeen
seasta ei enaa yllata minua, mutta en yhakaan kasita mista ne
sinne joutuvat: kun meita on projektissa kolme kasvissyojaa,
ja muistutamme jatkuvasti asiasta, on vaikea uskoa etta laheiseksi
tullut Naomi haluaisi tieten tahtoen lisata ruokiin lihaa meidan
siita tietamattamme.
Lihateollisuus ei ole taalla tietenkaan samaa luokkaa kuin Euroopassa,
vaan kanat, lampaat ja muu karja juoksentelevat melkoisen vapaasti
pitkin Kumasin katuja ja asuinalueita. Kuitenkin, kun valilla naen
keittion nurkalla tuolin jalkaan sidotun kanan odottamassa muutaman
paivan pataan paatymista, tai kuuntelen nukkumaan mennessani vuohta,
joka maakii surkeana tietaessaan seuraavana aamuna saapuvan kohtalonsa,
eihan sita muuta voi kun surkutella. Eilen ruokaa tehdessamme yksi
Columbuksen miehista (en valitettavasti tieda suurimmankaan osan nimia)
tuli nayttamaan meille janista - narusta jalassa paatellen metsasta
pyydystetty - lainasi Naomilta veista ja katosi nurkan taakse. Myohemmin
nain hanet hammentamassa kattilaa tulella. Se oli sitten sen janiksen loppu.

(Huom. Alempana myos lauantaina kirjoitettu teksti,
jonka sain lisattya nettiin vasta tanaan)

2008-10-22T09:46:00.000-07:00

Kiireisen, sekavan ja melkoisen epaonnisen viikon jalkeen
istun nyt tutussa internetkahvilassa - joka alkaa muistuttaa
minulle lahinna kotoisaa olohuonetta musiikin soidessa ja
pehmeilla tuoleilla istuessa - alkaa vihdoin tuntua, etta
ehka tama viikko paattyy viela hyvin. Aamupaivalla kaupunkiin
tullessamme olimme isossa liikenneympyrassa, ja kun toinen
trotro ajoikylkeemme, suljin silmani ja mietin etta eiko tama
viikko nyt voisi jo loppua! (Btw, mielenkiintoinen fakta
liikenneympyroissa on se, ettei niissa ole minkaanlaisiasaantoja,
kuka ihme siis on syyllinen?)
Kavelimme Kejetiaan, ja odotin hetkea jolloin joku meista jaa auton alle.

Viikkoon on mahtunut kaksi kolaria, yksi varastettu laukku
(Julian) sisaltaen kaikki kamerasta lentolippuun ja suureen
maaraan kateista, yksi kadonnut muistitikku,Linen viruksia
taynna oleva tietokone, ja eras mies, joka kaytti meita hyvakseen
ja huijasi riisinmyyjalta 10 cedia.

Hullunmyllya on lisannyt uudet LoszuGhanan vapaaehtoiset, joille
olemme nayttaneet Kumasia. Torstai-iltana viimeistelimme
vuokrahuoneen puoli tuntia ennen heidan tuloaan, petasimme
sangyt ja ripustimme viimeiset verhot ikkunoihin. Sen jalkeen
makasimme Linen ja Nanan kanssa lattialla musiikkia kuunnellen,
ja taytyy kylla sanoa etta olimme melko tyytyvaisia itseemme.

On mukavaa huomata, miten pienet asiat alkavat olla tuttujaja kotoisia.
Se yksi kookosten myyja silla kulmalla, joka on kotoisin Busuasta, ja
se fried yam-koju, jonka myyjan lasten kanssa on kiva leikkia
jamssien valmistumista odotellessa. Tietysti Sister Akos, jonka
luokse voi matkustaa Tanosoon kun uusien mekkojen himo kasvaa
liian suureksi. Confidence jaMy wife's spot ovat paikkoja, joihin
mennaan syomaan parastafufua, The baariin juomaan oluet ja
syomaan kadulta ostettua ruokaa. Kumasi alkaa hahmottua jonkinlaiseksi
kartaksi paani sisaan. Eilisen pitkaan venyneen yon ja varastetun laukun
epaonnisen etsinnan ja sahlaamisen jalkeen otimme taksin kotiin
(joskin paikalliset olivat kovin huolissaan meista, ja vaativat saada etsia
luotettavan taksin jotta paasemme turvallisesti kotiin), ja Lea ja
Katharina vannoivat nahneensa kuolleen miehen makaamassa
keskella tieta. Saavuimme kotiin ja portitolivat lukossa, joten kiipesin
muurin yli avaamaan muille oven.Taisin olla vahan vasynyt, koska
aamulla huomasin missanneeni5 puhelua, jotka olivat tulleet aivan
hetki nukahtamiseni jalkeen.

Koulupaivat kuluvat vaihtelevalla menestyksella. Kun Prince ja
Michael kieltaytyvat antamasta leikkipyssya minulle vaikkasita
vaadin, Emmanuel tehtavat tehtyaan paattaa tanssia luokan edessa
taulua pyyhkiessaan, Priscillan vaeltaa pitkin luokkaa teroitinta
etsiessa, Josephin roikkuu hihassani hihkuen noin kymmenetta
kertaa olevansa valmis ja Cynthian ollessa liian levoton edes
aloittaakseen koko tehtavaa, teki mieleni vain kavella luokasta ulos
ja olla palaamatta. Tilannetta ei yhtaan auta se, etta joku oppilaista
tulee antamaan neuvoja"Madam, mina voin hakea kepin!".Pidan
kuitenkin noista lapsista, ja he ovat suloisia - sille tuulelle sattuessaan.
Olen loytanyt nyt luokasta ne pahispojat jotka sielta puuttuivat, ja
seuraava paamaarani onkin paastanoiden poikien kaveriksi, etta saisin
jonkinlaisen otteen heihin.

Nyt on kuitenkin lauantai-iltapaiva, ja huominen on viela vapaapaiva,
josta ajattelin nauttia. Menemme Abigail-opettajan poikaystavan
gosbel-bandin uuden albumin julkaisutilaisuuteen,ja illalla juhlimme
Julian 21-vuotis syntymapaivia.

2008-10-15T09:53:00.000-07:00

Tanaan herasin taas aamulla kuudelta ja lahdin
Danielin mukaan hakemaan lapsia. Tafossa
pysahdyimme aamupalalle, ja oli kivaa istuskella
katoksessa ja katsella kuhisevaa aamuruuhkaa
puuroa ja jotain-mita-kukaan-ei-osaa-kirjoittaa
(joita voisi lahinna kuvailla suomalaisiksi vappu munkeiksi,
joita myydaan kaduilla) syodessa.
Asuinalueella odottelimme trotroa lahes tunnin,
ja autoin lapsia tekemaan kotitehtavia. On hauskaa
olla madam Saana (paitsi silloin kun kaksikymmenta
oppilasta huutaa "MADAM SAANA MADAM SAANA"
koska he haluavat teroittimen, kynan, vihon, tai
punakyna merkinnan).

Aamupaivalla veimme eraan pojan sairaalaan:
hanella on ollut jo kaksi viikkoa jalassa alyttoman
suuri syva haava, joka on varmaan tullut jostain
teravasta metallisesta kulmasta. Haava oli tulehtunut,
ja laakari antoi pojalle jaykkakouristusrokotuksen, joka on
melko varmasti aika tarpeellinen. Jaimme huolehtimaan
vain jatkohoidosta, koska pojan koti ei ole mikaan maailman
puhtain tai turvallisin.

Viime paivat olen ollut kiireinen, ja nautin siita. Julia
on Accrassa, ja nukuin viime yona ensimmaista kertaa
kahteen kuukauteen YKSIN, vau, se oli kivaa. Huomenna
saan kuitenkin petikaverin takaisin, ja Julian mukana
tulee myos uusi tytto projektiimme. Eva on Ghanassa
enaa nelja viikkoa, ja aikoo kuulemma matkustaa niista
kaksi. Kate lahtee joulukuun puolivalissa.

2008-10-11T05:27:00.001-07:00

Koko viikko on kulunut kovassa kiireessa ja tekemisessa,
ja hetken hengahtaessa sita tajuaa etta on jo lauantai.
Tanaan aitin kanssa puhelimessa puhuessa tajusin myos,
etta talvi saapuu kovaa vauhtia Suomeen, ja on jo lokakuu!
Olen ollut Ghanassa kaksi kuukautta.

Tiistaina aloitettu LoszuGhanan uuden vuokrahuoneen
kunnostus on jatkunut joka paiva, ja olemme saapuneet
Medomaan myohaan illalla nukkumaan, viettaneet paivat
koulussa ja hypanneet taas trotroon ja matkanneet takaisin
Tanosoon. Nyt huoneen seinat, katto, ovet, ikkunanpielet
ja ulkoseina on maalattu, lattia pesty ja etupiha
rakennettu. Tanaan olisi tarkoitus viimeistella huone,
ostaa matto ja kantaa tavarat sisalle. Olen nauttinut
fyysisesta tekemisesta, ja iltaisin olemme nauttineet
Seben hostaidin tekemia herkkuruokia ja juoneet oluet
ennen kotimatkaa.

Koulupaivat ovat valilla olleet tuskaisia. Tulen hyvin
toimeen lasten kanssa, mutta pienet valikohtaukset lasten
ja kepin kanssa - minun katsoessa vieresta - ovat olleet
epamukavia, ja muutamana aamuna meinasin jaarapaisesti
jaada omaan huoneeseen mokottamaan.

Perjantaina juteltiin
Abigailin kanssa, ja tultiin oikeasti siihen tulokseen,
ettei ole mitaan jarkea koittaa opettaa lapsille aihetta
"reproduction of plants", kun ne ei edes osaa englantia
tai lukea tai kirjoittaa. Todettiin myos se, mita olen
ajatellut aiemminkin; meidan koulun lasten englannin kielen
taito on huomattavasti heikompi moniin muihin kouluihin,
joissa olen kaynyt. Olisi mielettoman tarkeaa saada lapsille
lukukirjoja!
Jos jollain on hyvia vinkkeja, miten aloittaa lukutaidon
opettaminen lapsille, jotka osaavat aakkoset, mutta joilla ei
ole kirjoja (valineina siis liitutaulu ja lapsien vihkot),
otan neuvoja iloisena vastaan. Olen muistellut omia ala-aste-
aikojani, mutta ongelmana on englannin kielen erilainen
aantaminen, enka oikein onnistu soveltamaan omia muistojani
englannin aakkosten kanssa sopiviksi.

Maanantaina menin ensimmaista kertaa Danielin mukana hakemaan
lapsian kouluun aamulla. Herasimme kuudelta, otimme trotron
Tafoon, jossa vaihdoimme toiseen trotroon ja matkasimme yhteensa
n. 45 minuuttia metsaan pain. Sen jalkeen kavelimme pienen
matkan, ja paadyimme hylattyjen rikkinaisten autojen ja rekkojen
aukealle. Aloin jo miettimaan, olemmeko sittenkin menossa
katsomaan meidan rikkinaisia koulubusseja, kun ohitimme pari
isoa rekkaa, joiden takaa paljastui pieni hokkeli. Tassa
pellista kyhatyssa rakennelmassa asui 5 henkinen perhe, joista
kaksi poikaa lahtivat mukaamme. Kumpikaan heista ei pysty
puhumaan, mutta heilla oli oma viittomakielensa, jota muutkin
lapset koulussa ymmartavat. Taman jalkeen jatkoimme matkaa pitkin
asuinalueita: samanlaisia hokkelikylia, joiden asukkaista on
suurin osa kotoisin pohjoisesta. He ovat tulleet tyon perassa
etelaan, ja asettuneet noille autojen hautausmaille. Oli
kummallista nahda omia kakkosluokkalaisiani heidan omissa
kotiymparistoissaan, koska en hyvalla mielikuvituksellanikaan
ollut osannut kuvitella noita nakymia. Kierroksen paatyttya -
haimme monet lapset kotoa, koska vanhemmat eivat nae tarpeelliseksi
kaskea lapsiaan kouluun - pakkasimme kaikki noin 20-30 lasta
trotroon, ja palasimme koululle.

Koitin ladata kuvia mutta tanaan ei onnistu, joku toinen paiva taas.
Internetkahvila tanaan: levoton Julia, friteeratut jamssit ja monta
obrunia.

2008-10-04T10:37:00.000-07:00

Accra oli suuri ja kiiltava ja eurooppalainen. Valilla
mietimme, olemmeko tosiaan Ghanassa, vai kenties
jossain normaalissa keksieurooppalaisessa kaupungissa:
kadut olivat leveita, talot isoja ja nayteikkunat kiiltavia.
Mentiin sisalle yhteen isoon supermarkettiin ja
kaveltiin siella kuin jossain tuntemattomassa maailmassa,
tuntui niin uskomattomalta etta siella oli tosiaan kaikki
samat tuotteet kuin kotikaupoissakin! Loydettiin tummaa
leipaa ja kikherneita, ja muutamana aamuna ollaankin
herkuteltu aika hurmoksessa hummuksella ja auringon-
kukansiemenleivalla.
Koko Accran matkasta tulikin sitten vain sellainen
lomareissu, kun tiistaiaamuna tulomme jalkeen selvisi
ettei Nana saa viisumia viela aikoihin. Vietimmekin
sitten paivan rannalla Accra-tuttujen kanssa. Vesi oli
lamminta, aallot suuria, olut vilvoittavaa ja seura mukavaa.

Palasimme kaikki yhdessa - Nana mukaanlukien - keskiviikkona
Kumasiin. Matkalla kotiin ostimme lapsille pillimehuja jotka
jaoimme kotiin tultuamme: "God bless you madam, thank you!",
vaikka laheisimmilta lapsilta tulikin pienta murinaa etta kun
han olisi halunnut sen nuken ja han olisi halunnut varikynia.

Koulu muuttuu paiva paivalta mukavemmaksi paikaksi, kun
opin pikkuhiljaa tuntemaan lapset ja he minut. Perjantaina
kysyin jos voin pysya kokoajan kakkosluokassa, vaikka
alkuperaiseen lukujarjestykseen oli merkitty etta opetan myos
kolmatta luokkaa. Tullaan kuitenkin kakkosluokkalaisten
kanssa hyvin juttuun, ja opettaja Abigail sanoi etta sen pitaisi
olla ok.
Abigail on vahan yli kaksikymppinen lukion paattanyt tyttonen,
jonka kanssa tullaan melko hyvin juttuun. Olen huomannut
olevani onnekas, kun Abigail ei niin usein kayta keppia, ainoastaan
uhkailee. Yhtena paivana Line tuli kesken koulupaivan kertomaan
minulle kyyneleet silmissa miten neljannen luokan opettaja
hakkaa lapsia, ihan vain siksi etteivat he tuoneet opettajalle
lahjoja. Kate kertoi samanlaisia "tykkaan lyoda lapsia koska minulla
sattuu olemaan mahdollisuus tehda niin"-kokemuksia
kinder garden-opettajasta. Ymmarran kylla jotenkin sen, etta
opettaja napauttaa lapsia sormille jos he eivat ole hiljaa, mutta
taysin ilman syyta lapsien hakkaaminen on taysin kasittamatonta.

Sadekausi on janna. Aurinko ei nayta itseaan niinkaan usein, mutta
lampotilat ovat silti korkeita. Jos sataa, sataa kaatamalla, ja vain
vahan aikaa. Usein ennen sadetta myos ukkostaa, ja on mahdollista
etta salamat valkkyvat koko illan valaisten taivasta, vaikka sadetta
tai ukkosta ei ole mailla halmeilla. Se on kaunista.
Pidan myos pienista asioista taalla: eraana iltana tehtiin Naomin
kanssa ruokaa - luonnollisesti pihalla - pilkkopimeassa, tahtien
loisteessa. Sellaista ei vain voi kokea Suomessa. Eilen olin taas
apuna kokkaamassa, kun alkoi yllattean sataa kaatamalla. Juoksimme
kaasulieden, kaasupullon ja ruokien kanssa katoksen alle jatkamaan.

Nyt maha on taynna fufua, tuuletin vilvoittaa mukavasti kasvoja,
ja pienessa televisiossa pauhaa jalkapallopeli - koko kaupunki tuntuu
seuraavan tuota pelia! Ulkona alkaa tulla hetki hetkelta pimeampaa,
ja edessa on lauantai-ilta. Huomenna lahdemme aikaisin aamulla
Bosumtwi-jarvelle uimaan ja viettamaan paivaa, ja maanantaina
suuntana jalleen koululuokka ja pikkuiset lapsoseni!